Suomalaisetkin osaavat möläyttää

Tapahtunutta ostoskeskuksessa ennen koronakautta. Ohikulkija katselee epäilevästi pieniä vaunujamme. ”Ostakaa kunnon vaunut”, möläyttää lopulta. ”Lapsi palelee!” Ai ostoskeskuksen sisällä? En keksi yhtäkään nasevaa vastausta. Hukkaan menisi, vaikka keksisinkin. Huutelijasta näkyy enää selkä.

Kirjoitin aikaisemmin ranskalaisten käytöstavoista ja taipumuksesta ilmaista aina mielipiteensä. Myös vieraille. Vaikka sitten keskellä katua. Ikään kuin filtteri vuotaisi eikä omia mielipiteitä pystyisi millään pitämään sisällään. Ei välttämättä aina negatiiviseen sävyyn, lähinnä valistaen miten kuuluisi tehdä. Useimmiten asioista, joihin ohikulkijoilla ei ole mitään osaa tai arpaa. Lasten tavasta olla, koiran olemassaolosta tai sitten ihan jostain sattumanvaraisesta asiasta. Kuten vaikka siitä, missä on sopivaa venytellä juoksulenkin jälkeen. Ei ainakaan puiston penkkiä vasten tai kerrostalon edessä, on minulle huomautettu. Ai miksikö? Koska puiston penkki voi mennä rikki (!?) ja omassa pihassamme olin asiaton oleskelija. "Mademoiselle, il y a un certain standard dans cette résidence." Niin. Talon asukkaita velvoittivat tietyt säännöt.

Ajan myötä opin viittaamaan kintaalla ulkopuolisten kommenteille. Niin muutkin paikalliset tekivät. Lisäksi olin ulkomaalainen, eli ihan luvalla jo joukosta poikkeava. Hyvin vapauttava olotila. Ei tarvinnut aina miellyttää muita, koska en ollut yksi heistä, ranskalaisista. Outolintu mikä outolintu.

Suomessa ollessani huomaan taas leimahtavani asiattomista kommenteista. Esimerkiksi silloin, kun saan huonekalukaupassa palautetta äitiydestäni. Vai mitä muuta voi tulkita lausahduksessa: ”Eikö tuon ikäisten lasten kuuluisi jo olla nukkumassa". Ehkä sen, että työntekjä oli jo väsynyt. Siivooja täräytti kommentin leikkitilassa, noin kahdeksan maissa illalla. No joskushan ne huonekalut on ostettava, vaikka sitten kahdeksalta illalla, jos se on ainoa aika kun mies töiltään liikenee.

Miksi suivaannun  asiattomista kommenteista täällä, kun kerran Pariisissa opin jo tuhahtelun jalon taidon? Suomessa en omaa samanlaista teflon-pintaa tölväisyjen suhteen, sillä kuulun tähän joukkoon, suomalaisiin. Muottiin tulee mahtua. Noudatanhan sääntöjä kuuliaasti ja jalankulkijana odotan valojen vaihtumista vihreäksi. Silloinkin, kun en näe auton autoa.

Maassa maan tavalla kameleontti-efekti helpottaa joukkoon sulautumista mutta koen sen rajaavan pois hyviäkin asioita. Pariisissa vieraat antoivat avoimesti positiivistakin palautetta.  Ihan odottamattomia kohteliaisuuksia sateli aina silloin tällöin.  Perääni ollaan juostu takkiani kehuen tai kysyen jonkin tavaran ostopaikkaa. Itse olen kirinyt jalankulkijoita tiedustellen mistä he löysivät mukaan otettavan salaattiannoksen/ lasten tuotteen tai mitä nyt milloinkin.

Ranskalaiset pikkuvaunut keräävät katseita ja kirvoittavat kommentteja

Tahtoisin jakaa Suomessakin hyvää eteenpäin. Joskus vastaus on hämmentynyt hiljaisuus. Kehuessa ventovieraan ihastuttavaa vaatetta,  kuulija suorastaan kiusaantuu. Kuin olisin möläyttänyt jotakin tavattoman kummallista. Huomaan, etten enää kehtaa sanoa tai tehdä asioita, joita tekisin Ranskassa. Lenkillä ollessani en tohtinut juosta vieraan perään kysymään mistä kiva selkäreppu oli peräisin. Harmi.

Miten te suhtaudutte vieraiden yllättäviin lausahduksiin? Onko positiivinen kommentti vieraalle kiusaantumisen aihe vai päivän pelastus?

Entäs tämä: ”Poika on ihan ilmetty äitinsä. Poika raukka!” Niin. Mitenhän tuon nyt ottaisi? Ei niin vakavasti. Mutta vuotaa se filtteri näköjään Suomessakin.