Viime viikkoina koronaepidemian suljettua kaikki huvitukset, ovat lehdet olleet pullollaan artikkeleita, miten kuluttaa ylimääräistä aikaa. Mitä ylimääräistä aikaa!? Lapsi syö kotona kaksi lämmintä ateriaa päivässä yhden sijaan. Pyykit on pestävä eivätkä tavarat ole oppineet siivoamaan itse itseään poikkeusolosuhteista huolimatta. Lapset tarvitsevat ohjelmaa ja kesäaikaan siirtymisen myötä olemme kroonisesti tunnin myöhässä rytmistä.
Ranskis yrittää tehdä töitä etänä, niin kuin valtaosa ihmisistä. Paino sanalla yrittää. Nelivuotias on innoissaan isän kotona olosta ja tahtoisi tästä leikkikaveria. ”Papa doit travailler”, hokee Ranskis läppäriään hikisenä naputellen, yrittäen puhua työ- ja konferenssipuheluita milloin vessassa, milloin missäkin. Kiipeäisi varmaan puuhun jos siellä vain olisi virtalähde. Kerran tämä oli sängyn takana piilossa, siellä sai sentäs hetken tehdä rauhassa töitä. Meillä ei ole työhuonetta eikä kirjastot, kahvilat tai muut etätyön teon mahdollistavat paikat ole auki.
En usko lapsiperheillä olevan ainakaan enemmän aikaa kuin ennen. Minusta tuntuu etten saa yhtäkään asiaa valmiiksi, monta kyllä aloitettua. Pyykit ovat koneessa mutta kukaan ei muista laittaa niitä kuivumaan. Läppärin ehdin avata kerran viikossa. Ja olen sentäs äitiyslomalla. En joudu pitämään kotikoulua ja tekemään etätöitä sekä kotitöitä samaan aikaan. Kaikki kunnia heille! Netflixin ohjelmavinkit, kasvonaamiot ja muut hemmotteluhoidot ovat vielä vaikeammin toteutettavissa kuin lapsiperheissä yleensä. Vaikka kalenteri on tyhjä, ei aikuisilla ole enempää aikaa.
Olemme poikkeustilassa eikä tämä ole kai arkea. Kuitenkin tilanne jatkuu toistaiseksi ilman tietoa siitä, milloin palaamme entiseen, jos palaamme. Emme voi odottaa henkeä pidättäen tämän välivaiheen loppumista vaan poikkeuksellisuudestaan huolimatta tämä tila on tämän hetken arkea. Kivaa tai ei. On luotava uusia rutiineja, jottei pyörää tarvitse keksiä joka päivä uudestaan. Jotta lapsilla säilyisi turvallinen ja ennustettava arki ja vanhemmilla järki päässä.
Aluksi lapsi oli ihmeissään kun emme tehneetkään normaalijuttuja. Nykyisin lapsi jo kysyy, onko harrastus/tivoli/lentokoneet suljettu ”kun niilläkin on varmaan korunaviirus”. Onkohan pääsiäispupullakin se korunaviirus tämä pohti laitettuamme raituohon siemenet kasvamaan.
Toisina päivinä kiukutellaan. Silloin kun ulkona sataa, lapsi ei suostu pukemaan eikä lähtemään ulos. Kun esikoinen tahtoo leikkiä sirkusta niskassani imettäessäni vauvaa ja saa lopulta mustasukkaisuusraivarit. Kun vauva ei suostu syömään kahdeksaan tuntiin ja on kiukkuinen. Päivä venyy ja vanuu. Mikään ei katkaise perheen kollektiivista kiukkua, kun ei ole harrastuksia tai suunnitelmia. Äiti, isä ja lapset ovat sotajalalla.
Onneksi on myös päiviä, kun elämä hymyilee. Kun lähden lasten kanssa ulos, korvapuustit matkaeväinä ja esikoinen potkii potkulautaansa, hihkaisten joka potkaisulla kivaa! Kivaa! Kivaa! Päiviä, jolloin ajalla ei merkitystä. Emme ole menossa varsinaisesti mennekään, korkeintaan puistoon, jos sellainen tulee vastaan. Emme ole myöhässä mistään eikä ole kiire minnekään. Niinä päivinä olo tuntuu hyvältä ja tutulta. Samalta kuin Pariisissa. Kun soppaan sekoittaa kiireettömyydeen, kauniin sään ja kaikkien hyvän käytöksen, tuntuvat epidemian uhat kaukaisilta.
Sitten on taas niitä hetkiä, kun seinät kaatuvat niskaan. Esikoinen riekkuu energiaansa kotona. Ranskiksen työpaineet kasvavat päivä päivältä. Nelivuotias tahtoo auttaa Ranskista työnteossa. Sinetöi ajatuksensa sanoilla ”äidin kanssa en halua tehdä IKINÄ mitään! En ikinä.” Lopulta kaikilta palaa pinna. Esikoinen kokeilee rajojaan ja Ranskis määrää lapsen omaan huoneeseensa jäähylle. Särmät hiovat toisiaan. Hirveä huuto. Lapsi parkuu eikä ymmärrä, että isä tekee töitä. Miten voisikaan, tämä on kotona muttei läsnä. Illalla Ranskis ärisee: ”Lapsi menee ensi viikoksi päiväkotiin. Työt on pakko saada tehtyä!”
Muistan lukeneeni jonkun ajatuksen, että jos arkesi ei ole muuttunut kovinkaan paljoa, et ole tehnyt tarpeeksi koronavirusta vastaan. Elämän pitää olla tarpeeksi epämukavaa, jotta kantaa kortensa kokoon.
Ehkä ajan ja ajatuksen kanssa voi ymmärtää epämukavuuden olevan seuraus suuresta muutoksesta, joka on nyt pakollinen. Ajoittaisesta harmituksesta huolimatta.
Miten te olette sopeutuneet uuteen arkeen? Oletteko lukkiutuneet kotiin testaamaan mielenterveyden rajoja vai onnistuneet luomaan uusia rutiineja? Auttaako aurinko keventämään tunnelmaa vai onko epämukavuus uusi normaali?
Ei kommentteja
Lähetä kommentti