Ruokakaan ei maistu. Ei kiinteä eikä rintamaito. Kiinteitä tarjotessa vauva puristaa huulet valkoisina ikeniään yhteen. En muuten ota. Kuin ilmoittaen, että enkö ole jo tehnyt selväksi, etten syö noita rotan raatoja. Ikinä, niin kuin sisko pontevasti lauseensa päättäisi. Rintaa tarjotessa vasta laulattaakin. Tissi suussa jodlaaminen kuulostaa vielä hauskemmalta. ”Buli buli mämmämääm.” Ei nyt ehdi syödä. Luoda kyllä veikari-ilmeitä äidille.
Vauvaan on iskenyt kevään hurma, eikä ruoka eikä uni ei enää maistu. Tai sitten vauva on rakastunut. Elämään. Ehkä kaikki puolivuotiaat ovat, vuodenajasta riippumatta.
Pitkät unet ovat enää suloinen muisto. Nykyään vauva malttaa nukkua niitä puolen tunnin unia. Ehdin juuri juosta ympyrää kodissa miettien, että voisin syödä rauhassa. Tai kirjoittaa kolme sanaa blogia. Myös hiukset voisi pestä. Ehkä sittenkin syön ensin. Teen vähän kaikkea. Ajatuscirkuitin vielä pyöriessä vauva on jo herännyt. Puolen tunnin unien jälkeen on jo tarpeeksi voimia kääntyä vatsalle. Tai harjoitella ryömimistä. Edes vaunuissa eivät maistu pitkät unet, pieni torkahdus vain, jotta jaksaa tutkia edessä avartuvaa maailmaa. Elämän kevättä.
Tap tap tap tap. Pienet kädet paukuttavat kaikkea mihin osuvat. Hyvin keskittyneenä, kuin oikealla pamautuksella voisi voittaa jackpotin. Lusikat, aurinkolasit ja kaikki tielle osuvat esineet saavat kyytiä. Tap tap tap, älä sekoita rytmiä.
Unen ja ravinnon vähentämisestä huolimatta vauva on itse päivänsäde. Tankkasiko se unta varastoon elonsa alkukuukausina? Luulisi, että lisääntynyt liikkuminen tarkoittaa entistä suurempaa nälkää, mutta kun ei malta. Vauvan paastopäivinä imetän vauvaa salaa. Päiväunien alettua nappaan tutin pois ja imetän, välillä ainoa tapa saada vauva syömään. Katsotaan osataanko neuvolassa vinkata muita tapoja saada poikanen syömään. Vai tiedättekö te?
En ole ihan yhtä innoissani tästä keväthurahduksesta. Ihanaa tietysti, että vauva on virkeä ja skarppina mutta ne pitkät päiväunet (tai yöunet) tulisivat todella tarpeeseen. Ihmettelen kauanko vauva voi elää pelkällä uteliaisuuden voimalla. Kai se tarvitsee edelleen ruokaa ja unta? Kaikesta huolimatta vauva on valtaosan ajasta hymyileväinen ja hyvällä tuulella. Ihmeellinen lapsi! En tiennyt tällaisia olevankaan mietin, sitten muistan ystävän kertomuksen. Heilläkin oli tyytyväinen vauva ensimmäisen vuoden. Kunnes ei enää ollutkaan. Seuraavan elinvuotensa vauva itki säästöön jääneitä kyyneliään ja tasasi tilejä. Sitä siis odotellessa. Ei yksikään lapsi voi olla aina tyytyväinen. Vai voiko?
Asuuko teillä tällaisia ikiliikkujia? Miten nämä puolivuotiaat pysyvät hengissä? Uteliaisuuden ja elämännälän voimin?
Ei kommentteja
Lähetä kommentti