Päätämme jakaa lapset kahteen eri osoitteeseen, näin heitä on helpompi hoitaa. Esikoinen pääsee mummin hoiviin kun taas vauvaa tullaan hoitamaan meille kotiin. Ranskassa tämä ei olisi onnistunut, sukulaisia eikä muita lapsenvahteja ollut käytettävissä.
Kuopus on maistanut pullosta muutamaan otteeseen. Minulta ei huolinut mutta Ranskikselta ja Mummilta kyllä. Siinä jo edellytykset illan viettoon ilman vauvaa. Esikoinen ei koskaan huolinut pulloa, katseli vain epäilevän näköisenä. "Vai eineksiin ollaan siirrytty". Kasvoimmekin lähes takaisin kiinni toisiimme viettäessämme niin paljon aikaa kahden kesken. Siinä ei juuri pullolle jäänyt tilaa. Kuopuksen kanssa meinaan venyttää liekaa pidemmäksi.
Päivää aikaisemmin valitsen pieteetillä omat ei-vauva-ystävälliset vaatteeni. Mekon, jonka pitsin vauva repisi, jossa imetys olisi mahdotonta. Mustassa vaatteessa näkyisivät kaikki puklut. Lisään vielä rintaneulan, jota en koskaan uskaltaisi laittaa vauvan kanssa siinä pelossa, että neula aukeaa vauvan kiemurrellessa.
Veljeni saapuu lauantai-iltana, onneksi tyttöystävänsä kanssa. Olen kasannut pöydälle pinon vauvatarvikkeita. Mietin, tietääkö vielä lapseton broidini miten päin vaippa laitetaan. Ymmärtääkö hurinanallen tärkeyden? Noh, sittenhän oppii.
Kiire iskee. Ehdin sulattaa palan kylpyammeesta. Kiharrinkin tuhoutuu. Vekotin jäi liian lähelle muovista kylpyammetta sulattaen siihen reiän. Lopulta veljeni lähes työntää meidät ulos. "Menkää, myöhästytte, tilasin teille Uberin." Korot kopsuen lähdemme ulos. Aikuisten elämä odottaa. Hississä huomaan unohtaneeni mekon alle kulahtaneen imetystopin, se niistä hepenistä.
Huoli karisee välimatkan kasvaessa. Pääsemme ravintolaan Helsingin keskustassa, 16 henkeä on onnistunut livahtamaan ulos ilman lapsia. Vaikuttavaa. Ilta sujuu kivasti, tosin on outo olo, ihan kuin jotakin puuttuisi. Kuohuviini maistuu huumaavan kevytmieliseltä, vapaudelta. Poskia punottaa ja kikatuttaa.
Illan myötä keskustelu palaa lapsiin. Esikoinen on mummilla hoidossa. Kaikki on siellä hyvin. Kellon lähetyessä puolta yötä tarkastan puhelimen viestejä yhä tiiviimmin, mitenhän vauva pärjää? Kuohuviini on vaihtunut veteen. Rintoja pakottaa, maitoa olisi tarjolla.
Tuhkimon tunneilla hyppäämme taksiin ja hurautamme kotiin. Vauva ei ole edes neljää kuukautta, tämän pidempään en tahdo olla poissa.
Kotona untuvikko imee tuttia silmät suurina, yöpaitaani kiedottuna. Kaikki on sujunut hyvin. Alussa vauva oli etsinyt meitä katsellaan ja itkenytkin jonkin verran, mutta rauhoittunut nuuskiessaan yöpaitaani. Voi pientä untuvapäätäni. Oli ihanaa käydä ulkona mutta vielä ihanampaa oli palata kotiin. Piti vain mennä etäämmälle toteamaan, että onni on ihan nenäni edessä <3. Kiitos lapsenvahdit!
Ei kommentteja
Lähetä kommentti