Viimeinen viikko raskautta

Viimeiset päivät ovat käsillä raskausmahan kanssa! Vaikka en ole vieläkään valmis vauvan tuloon, olen täysin valmis pääsemään eroon pallomahasta! Yöt ovat olleet ihan mahdottomia, kun nukkua voi vain kyljellään. Silloinkin tuntuu, että lonkka ja lantio hajoavat palasiksi. Vaihdatin uuden sängyn astetta pehmeämpään mutta luulen, että tähän vaivaan auttaa vain mahasta eroon pääseminen. 

Yllytyshullun piti kokeilla tällaista kyytiä

Vatsa on kasvanut niin valtavaksi, ettei mahtunut enää yhdellekään terkkarin käyristä. Sain lähtöpassit sokerirasituskokeeseen. Sektioaikaan on enää vajaa viikko. Onneksi kaikki oli testeissä kunnossa eikä arvoissa ollut huomautettavaa. Vauvan kokoarviokin oli ihan normaali. Mikähän sitä vatsaa kasvattaa? Vauvan asento? Suklaa? Tuntuu kuin vauva yrittäisi punkea vatsan läpi suoraan eteenpäin sen sijaan että ymmärtäisi ”sortie/exit”-kilven olevan alhaalla päin.

Raskausvaatteetkaan eivät mahdu enää vatsan päälle.

Rakastan ajatusta siitä, että kroppani on pian taas (melkein) minun. Maitobaarialuetta lukuun ottamatta. Kohta voin solmia kengännauhani ähkimättä ja poimia lattialta tavaroita ilman sen kummempaa akrobatiaa. Raihnaisuuden huipun tunsin saavuttaneeni, kun hampaita harjatessa kummarruin lavuaarin ylle ja ähkäisin: ”aaaargh, takareisi!” Pientä jäykkyyttä.

Sairaalakassissa on paaaljon salmiakkia. Ja soma asu vauvalle. Eikä sitten paljoa muuta. Huulirasva oli viimeksi tärkeä. Laturi puhelimelle pitää muistaa lisätä ennen lähtöä. Viimeksi mukana oli myös lehtiä mutta eipä siinä lääke- ja väsymystokkurassa paljoa luettu. Energia riitti vain vauvan ihmettelyyn, ihasteluun ja hoitamiseen.

Pitäisikö kuitenkin ottaa vielä muutama valokuva? Monet sanovat mahaa tulevan ikävä mutta esikoisen kanssa iloitsin yöt ja päivät vielä puoli vuotta raskauden jälkeen: ”ihanaa etten ole enää raskaana!”. Se mikä on yhdelle luontaista, ei välttämättä ole toiselle lainkaan. Vauvan potkujakaan en jää kaipaamaan. Se, että joku potkaisee äkkiarvaamatta kylkiluun väliin samaan aikaan virtsarakkoa kallolla luita vasten nirskutellen, ei ole käsitykseni raskausonnesta. Realismista kyllä.

Esikoinen on onnellinen. Masuvauva tulee! Ranskis on stressaantunut. Hyvällä tavalla luulisin. Mummi kihisee vauvakuumetta. Vaari lueskelee sektion haitoista ja saa vaivoin pidettyä ne omana tietonaan. Entäs minä? Täynnä kaikkia tunteita. Jännitystä ja innostusta. Ahdistusta ja stressiä. Yhtä sekamelskaa, riippuen päivästä ja kellonajasta.

Pirpana laskee öitä ja päiviä. Välillä on hyvin huolissaan siitä, miten pärjään sairaalassa. ”Sattuuko sinua siellä”, tämä tiedustelee. Olen kertonut hyvistä lääkäreistä ja lääkkeistä, jotka vievät kivun pois. Haluan uskoa siihen itsekin. 

Olisiko liian optimistista laittaa sampanjapullo jo jääkaappiin odottamaan? Maaliviiva häämöttää!