Totuttelua Suomeen

”Äitiiii!” raikuu leikkipuistossa yhtenään. Lapsi katsoo minua kummastuneena. ”Äiti, ne kaikki huutavat sinua.” Samaistun tunteeseen. Pariisissa äitihuuto oli vain minulle, vähän kuin olisi etunimeltä kutsuttu. Muut huusivat ”maman”. Nyt käännyn joka kerta jonkun huutaessa äitiä.

Kaikkialla on kovin hiljaista. Kaupoissakin. Ihmisiä ei näy kaduillakaan tungokseen asti. Tuntuu ettei kukaan puhu missään. Missä on kaikki elinvoima ja energia? Tuntuu että kaupunki on puolinukuksissa.

Päiväkodissa sentäs vilisee. En meinaa tunnistaa omaa lasta kymmenien pellavapäiden joukosta. Lapsi sanoo samaa. ”Äiti, en tunnista sinua kun vaihtelet takkeja.” Muutkin lapset näyttävät erehtyvän. Pieni pojanpalleroinen juoksee luokseni. ”Äiti!” ”Ei tuo ole sinun äitisi”, huomioi päiväkotikaveri. Poika jää epäilevästi tutkimaan minua katsellaan. ”Äiti?”, hän kokeilee vielä kerran. Henkilökunta tulee hymy suunpielessä selittämään, että minussa on paljon samaa näköä kuin pojan äidissä. Suomalaisen perikuva. Olen kuullut ennenkin näyttäväni hyvin suomalaiselta.

Onneksi lapsen suomen kieli sujuu ihan hyvin. Ei ihan niin lennokkaasti kuin saman ikäisiltä tytöiltä mutta lapsi saa päiväkodissa kiitosta laajasta sanavarastostaan. Nyt huomaa päivittäisen lukuhetken merkityksen. Äkkiä se suomenkieli olisi varmaan täälläkin tarttunut mutta on helpompi aloittaa muiden kanssa samalta viivalta. Hernekeitto sen sijaan on aivan uusi tuttavuus ja se tulee ulos samaa tietä. Kotona lapsi ihmettelee huolellisesti ääntäen: ”mikä on kiiiissseli?”

Onneksi Suomessa on ihania ystäviä

Puistot ovat tyhjähköjä. Pariisin puistot ovat täynnä kuin sillipurkit. Sillipurkin hyvä puoli oli se, että lapsella oli aina leikkikavereita. Täällä taas riittää tilaa ja happea.

Polkupyöriä on kaikkialla. Ne suhahtavat kuin ohjukset, välillä kellot kilisten, välillä äänettömästi. Muutaman läheltä piti-tilanteen jälkeen opetan lapselle paasaten, ettei pyörätien puolelle saa mennä. 

Kukaan ei anna paikkaansa täydessä ratikassa. Pärjään hyvin seistenkin. Nyt ymmärrän miksi koin niin oudoksi Pariisissa sen, miten raskaana olevaa kohdeltiin kuin kukkaa kämmenella. Ihanaahan se oli mutta outoa. Nyt tämä totaali kenkien tuijotus vaikuttaa kontrastina vähän epäkohteliaalta. Muistuttelen itselleni, että vielä puoli vuotta sitten olisin kokenut tämän ihan normaalina.

Kysyn lapselta, onko tällä ikävä Ranskaa. ”Ei, vain Ranskan kotia”, selittää lapsi. ”Mutta tykkään kamalasti uudestakin kodista.” Kun vielä saisi muuttolaatikot purettua. ”Onko meillä televisiota?”, ihmetteli ipana yksi päivä. Onhan meillä, siellä kaikkien laatikoiden välissä. Jos raskaus malttaa odottaa loppuun saakka niin saan vielä laatikot pois ennen uuden vauvan tuloa. Sormet ja jalat siis ristiin.