Sanat, jotka eivät lohduta

Olen purnannut tulevaa Suomeen muuttoa ja kuullut monesti hyvää tarkoittavat sanat: "Pääseehän sinne aina takaisin." Ystävällinen lause saa minut hulluuden partaalle. Noin voi sanoa, kun loma loppuu. Koko elämän rakentaminen sen sijaan on toinen juttu. Kesti tavattoman pitkään ennen kuin tunsin Pariisin täysin kodikseni. Ennen kuin laskin irti Suomesta.

Turvallisuuden tunteen saa aikaan verkosto, jonka rakentaminen vie aikaa. Hoitopaikka, joka on ihan kadun päässä. Äitiystäviä on siroteltuna sinne tänne lähikortteleihin. Samoin lapsen kavereita. Miehen työpaikka on kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Ihana puisto, jossa lenkkeilen monta kertaa viikossa, on puolentoista kilometrin päässä. Toisessa päässä katua elokuvateatteri, jossa käymme säännöllisesti hyvän ystävän kanssa. Etenkin helteellä, kun on päästävä kuumaa pakoon. Kuntosali sadan metrin päässä. Kaiken tämän rakentaminen vie aikaa. 

Ja onnistuu varmasti myös Helsingissä.

Silti tuntuu, että elän täysillä juuri tässä ja nyt. Lapsen tuleva koulu olisi ihan vieressä. Sinne kuvittelin lykkiväni vaunujen kanssa vastasyntynyt kaalinpää tuhisten, hakemaan esikoista porttejen takaa muiden äitejen kanssa. Nyyhkimään, kun tytär on jo niin iso. Iloitsemaan uudesta alusta vaunujen kätköissä.

Menneisyyteen ei pääse takaisin. Kun kerran lähdemme täältä, ei paluuta tähän elämään enää ole. Vaikka Pariisiin pääsee aina käymään, ei se enää ole kotini. Se kuvaa mennyttä elämää ja tällä hetkellä ajatus tänne paluusta turistina on liian kipeä. Paljon saa vettä virrata Seinen siltojen alta ennen kuin voin palata turre-turistina. Kuin vanhan koulun ohi kävellessä. Poissa ovat ystävät, opettajat ja sen ajan henki. Paluu on vain paluuta muistojen mereen.

Kuinkahan moni pienemmästä kunnasta pois muutettuaan ihastuisi ajatukseen, että sinne on yhtäkkiä pakko palata? Peruutettava elämässä ja jätettävä kaikki mitä on rakentanut? Vaikkakin paluu oman äidin helmaan on ihana ajatus, on napanuora jo tässä iässä venynyt sen verran että pärjään kyllä näinkin.

Vasta uudet tuulet ja haaveet kantavat niin, että uskallan palata.

Yritän laittaa asioita mittasuhteisiin ja iloita siitä kaikesta hyvästä, mitä meillä on. Kyse ei sentäs ole sairaudesta, erään aikakauden lopusta kylläkin. Mutta ei elämän lopusta. Vaikka se tällä hetkellä siltä tuntuukin.

Pakkaan laatikoita kyynel silmässä. Olisipa tämä vaihe jo ohi. Ehkä sitten taas jaksaa innostua uudesta kodista ja muista uusista jutuista.

Lapselle yritän olla pirteä kuin peipponen kertoessani kaikesta ihanasta, mikä Suomessa odottaa. Mummi, sukulaiset, uusi polkupyörä ja vaikka mitä kivaa, mitä Pariisissa ei ole. Tikapuusänkykin on jo tilattu. Välillä innostun itsekin.

Onko sinulla kokemusta paluumuutosta? Menikö se lopulta hyvin vai oliko sopeutuminen niin vaikeaa, kun miltä vaikuttaa? Onko välitilassa vellominen se pahin vaihe? Vai saako raskaus vain tarraamaan nykyiseen pesään kuin oravan käpyyn?