Mitä olen oppinut ranskalaisilta?

Elämää Pariisissa on takana lähemmäs viittä vuotta. Aloin miettiä mitä paikallisten tapoja olen oppinut ja ehkäpä myös omaksunut.

Rentous. Kaikki ei ole niin vakavaa, ce n’est pas grave. Moni asia ohitetaan olankohautuksella. Miksi Suomessa kaikki on aina niin hengenvakavaa? Virheet ruoditaan ja niiden muistoa kannetaan mukana. Täällä kritisoidaan, paljonkin, mutta tuntuu että ihmiset osaavat suodattaa kritiikkiä paremmin. Eivät ota niin itseensä. Ovatko suomalaiset enemmän suorittajakansaa vai luenko ranskalaisia likinäköisesti?

Puoliensa pitäminen. Moni tulee iholle eivätkä asiat hoidu, jollei niitä aktiivisesti hoida. Asiat eivät hoidu vain koska niiden kuuluisi. Vaaditaan useampi puhelinsoitto ennen kuin tulee valmista. Ärsyttävää. Mutta opettavaista. 

Myöhästyminen. Kaikki ovat myöhässä. Lääkärit, kampaajat ja junat. Työtoverit, asiakkaat ja tapaamiset. Kaikki voivat olla silloin tällöin myöhässä. Ranskalaisen perheen kanssa ravintolaan lähdetään vasta kun pöytävaraus on jo alkanut. Suomalainen perheeni hätäilisi ja kiiruhtaisi viivana paikalle. Rakastan tunnetta siitä, että ah, kiire olikin vain mielessäni. Tosiasiassa myöhästely luo ketjureaktion, josta myös muut saavat osansa. Ollessani työharjoittelussa eräässä ranskalaisessa yrityksessä, asiakastapaamisiin lähdettiin aina myöhässä. Odotin kello kourassa lähtöä, mutta kasaantuneita töitä hoidettiin siihen asti, kunnes asiakas soitti ihmetellen ollaanko tulossa. Koin tämän kiusallisena ja kummallisena mutta työharjoittelijan sana ei paljoa päätöksissä painanut. 

Pyydetään anteeksi mutta ei olla pahoillaan. Usein tilanne esim. ravintolassa tai kaupassa. Virheellisestä tuotteesta/palvelusta pahoitellaan mutta ylimalkaisesti ilman mitään vaikutusta siitä, että toinen haluaisi hyvittää tilanteen. Jos itse antaa kritiikkiä, saa todennäköisesti niskaansa selityksen miksi vika ei olekaan oikestaan heidän, vaan asiakkaan.

Kiittämään kohteliaisuudesta ja toisen ystävällisyydestä. Kun joku nostaa kadulta lapselta tippuneen tavaran tai luovuttaa paikkansa bussissa, kuulee usein sanottavan, ”kiitos rouva, erittäin ystävällistä”. 

Kaikki kestää. Ja kauan. Internet-yhteyden saaminen vei kolme viikkoa. Työntekijät eivät osanneet selittää miksi. Sairasvakuutuskortin saaminen vei vuoden. Pankkitiliä en ole saanut suljetuksi huolimatta 13 kuukauden yrityksestä, kirjatuista kirjeistä (jotka muka eivät ole saapuneet), puheluista ja sähköposteista. En voi siltikään kehua kasvattaneeni kärsivällisyyttä. Päinvastoin.

Bonjour, ça va, vous allez bien- small talk. Keskustelen koiran voinnista supermarketin myyjän kanssa. Leipomossa keskustellaan lapsen päivähoidosta ja hoidossa hoitotädin viikonloppulomasta. Juttelu on oikein mukavaa jos ei ole kiire mihinkään mutta tiukalla aikataululla suoviessa ihmettelen välillä miten voisin kohteliaasti välttyä pidemmiltä seurusteluilta. Miehelläni on tähän omalaisensa ratkaisu. Synkeä ilme kasvoille ja musiikki kuulokkeista niin kovalle, että se kuuluu kadun toiselle puolelle. Omalle luonteelle ominaisempaa on jatkaa seurustelua.

Kohteliaisuus, vaikkakin välillä vain näennäinen. Kiitos-hyvää-päivän-jatkoa-näkemiin- ritirimpsu kun ei Suomessa päätä jokaista kohtaamista. Silti mukavampaa kuin mykkä mulkaisu tai kenkien tuijottaminen.

Ai niin, ja se, että sänkyä ei pedata. Tai pedataan mutta ilman päiväpeittoa. Pussilakana ajaa saman asian. Eli peitto vain oiotaan. Kotona sitä ei olisi laskettu petaamiseksi. Onneksi löysin päiväpeiton, ilman sitä makuuhuone vaikutti nuhjuiselta.  

Onkohan suomalaisilla tapoja, jotka ranskalainenkin omaksuisi? Ainakin kotiin tullessa kenkien riisuminen on käytössä kaikissa käymissäni suomalais-ranskalaisissa perheissa. Mitkähän muut suomalaiset tavat olisivat levityskelpoisia ulkomaille saakka?