Joulumuistoja luomassa

Joulumaassa ollaan! Kun lentokoneen pyörät iskivät Helsinki-Vantaalla maahan, lapsi karjaisi koko keuhkojensa kyllyydestä ”JEEEEE, LUNTA!”. Siitä napero oli haaveillut koko syksyn, jättänyt toiveenkin toivomuskuuseen. La Defensen joulumarkkinoilla oli nimittäin toivomuspuu. Kävin lisäämässä omankin toiveen, koska usko joulupukkiin ja lampunhenkeen on ollut koetuksella viime vuosina. 

Toivomuskuusi

Lähes kolmivuotiaana alkaa syntyä pysyviä joulumuistoja. Oma pää on niitä pullollaan. Ehkä osa on peräisin valokuvista, valemuistojahan voi kuulemma luoda. Joka tapauksessa muistan pienenä, noin kolmen-neljän ikäisenä laulaneeni joulupukille. Muistan myös joulumaan, jonka äitini loi ikkunalaudalle pumpulista ja pikkufiguureista. Se taianomainen hämärä ja tunne, kun sitä kynttilänvalossa ihailimme, on piirtynyt kestomuistiin vaalittavaksi aarteeksi.

Naperonkin muisti tuntuu toimivan ällistyttävän hyvin. Olemme puuhailleet jouluisia askareita ihan uudella tavalla, koska tämä on ensimmäinen vuosi, kun lapsi ymmärtää joulun päälle. Viime viikolla kirjoitimme kirjeen joulupukille. Meni vähän ohi. ”Lahjat ostetaan kaupasta, en tahdo, että joulupukki tuo”, tämä kiukutteli. Joulupukkikammo vai uhmaikä? Toivomuslistalla oli vain ”tyttöjen laastareita”. Pääsee pukki helpolla.

Viikonloppuna näimme Pariisissa ostaripukin. Napero otti kädestä kiinni ja lähti viemään vimmattua vauhtia. ”Menen kertomaan joulupukille, että olen tooosi kiltti!” Varpaisiinsa katsoen lapsi mutisi pukille viestinsä. Sittemmin on pussaillut naavaparran kuvaa aina sellainen nähdessään.  

Ensimmäiset joululaulut aiheuttavat aina samanlaisen tunnehyökyaallon. Kotona olemme rallatelleet lauluja jo siinä määrin, että suurin terä on päässyt tylsymään. Tänä vuonna lapsi pääsi mukaan Suomen suurlähetystöön, jossa laulatetaan kauneimpia joululauluja. Pirpana istui tuolin alla ja purkasi ja pakkasi käsilaukkuni sisältöä. Meidän äitijengi istui nenäliinat kourassa valmiina Sylvian joululauluun, joka aiheuttaa aina saman itkuremakan.

”Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo sinne Suomeeni kaukaisehen! Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo, sa siunaa se maa muistojen! Sen vertaista toista en mistään ma saa, on armain ja kallein mull' ain Suomenmaa!” (Sylvian joululaulu)

Suomessa voin kuunnella kuivin silmin koko laulun. Ulkomailla en. En sitten mitenkään.

Joululaulujen jälkeen palkittiin piparkakulla

Ranskikselta oltiin kysytty työpaikalla, mikä suomalaisessa joulussa eroaa ranskalaisesta. Kaikki, tämä oli vastannut. Joulu on kaikkialla. Ranskassa se kestää yhden päivän ja Suomessa kuukauden. Ylisanoja ei oltu säästelty. Nyt puolet työntekijöistä suunnittelee Suomi-joulua. Kukaan ei kehtaa ylistää Suomea niin, kuin aikaisemmin maassa asunut Ranskis. 

Nyt piparkakkutaikina odottaa jääkaapissa ja ensimmäinen lumiukkokin on väännetty. Pinkki pulkka on kaivettu esiin ja lapsella on tonttuvaatteet. Kuusi on sulamassa olohuoneessa ja levittää ihanaa tuoksuaan. Illalla pääsemme Ranskiksen kanssa ravintolaan syömään joulubuffan antimia. Joulun into alkaa tuntua!

Pariisi on hetkeksi lakannut olemasta.

Ihanaa valkoisen joulun lumoa kaikille!