“Kaikki tämä pinkki ja kimallus! Ja yksisarviset! En voisi ikinä kuvitella hankkivani tällaista määrää vaaleanpunaista hörsellystä”, toteaa sukulainen, kahden pienen pojan äiti.
On esikoisen 5-vuotissynttärit. ”Etkö?” ihmettelen aidosti yllättyneenä. "Etkö vaikka sinulla olisi tyttölapsia?" ”En. Ikinä.”
On ihanaa sukeltaa pikkutytön sielunmaisemaan ja antautua yksisarvisten ja merenneitojen hurmattavaksi. Hetkeksi. Synttärit ovat vain kerran vuodessa eivätkä lautaset kirjavalla sarvella kuulu arjen vakiokattaukseen. Siksi olenkin sallinut itselleni luvan nauttia kaikesta ylisöpöstä niin kauan kun iloa riittää, samalla alitajuisesti työstäen jonkin asteista luopumispelkoa. Pelkään, että silmänräpäyksessä ollaankin jo siinä tulevaisuuden hetkessä, kun lapsi toteaa: “Mutsi. Noloa. Älä sekaannu.”
Pinkki hattara ei kestä ikuisesti. Goottivaihe väijyy nurkan takana. Ehkä.
Koronarajoitusten puitteissa pidimme minisynttärit. Kaverisynttärit, joille sai kutsua neljä parasta kaveria, neljä pientä hörsellystä rakastavaa pikku tättähäärää. Stressi puolittui, kun ei tarvinnut hakea juhlapaikkaa kissojen ja koirien kanssa ja eikä pohtia tarjoilujen riittävyyttä koko päiväkotiryhmälle vanhempineen. Ongintalahjat ja muut oli kiva hankkia, kun kaikkea ei tarvinnut ostaa montaa kymmentä kappaletta.
Seuraavana vuonna taidan noudattaa samaa kaavaa, toivottavasti omasta tahdosta eikä rajoitusten takia. Tosin yksin vatsanväänteitä aiheuttava stressinaihe liittyi minisynttäreihin. Entäpä jos kaikki neljä ystävää olisivat sairaina ja juhlakalu löytäisi itsensä ypöyksin, sydän särkyneenä? Huh, pelkkä ajatus kylmää. Onneksi niin ei käynyt, vain yksi ystävä oli kipeänä. Toivottavasti kukaan lapsi ei päädy moiseen tilanteeseen!
Nyt olisi aika siivoilla pois viimeiset ilmapallot. Pinkkejä, liloja ja muita hempeäsävyisiä palloja roikkuu katosta vielä 20 kappaletta, vaikka yksivuotiaan fudikseen on annettu useampi. Minkähän näköiset synttärit saa syksyllä pienelle pojalle? Ajatus lähtee laukkaan. Kettuja ja syksyn sävyjä. Ehkä vähän sammaleen vihreää ja okraa. Silloin tuskin kukaan saa yliannostusta vaaleanpunaisesta. Söpöilystä en lupaa karsia.
Oletteko te pitäneet pikkujuhlia vai ovatko vain suuret juhlat oikeat juhlat? Voiko pikkutytön juhlissa olla liikaa pinkkiä?
Koronarajoitusten puitteissa pidimme minisynttärit. Kaverisynttärit, joille sai kutsua neljä parasta kaveria, neljä pientä hörsellystä rakastavaa pikku tättähäärää. Stressi puolittui, kun ei tarvinnut hakea juhlapaikkaa kissojen ja koirien kanssa ja eikä pohtia tarjoilujen riittävyyttä koko päiväkotiryhmälle vanhempineen. Ongintalahjat ja muut oli kiva hankkia, kun kaikkea ei tarvinnut ostaa montaa kymmentä kappaletta.
Teimme parvekepöydästä lapsille oman pienen juhlapöydän eikä koristeissa säästelty. Juhlatunnelma ei kärsinyt vaikkei lapsia vilissyt silmissä. Volyymia riitti väen vähyydestä huolimatta mutta kakofonialta säästyttiin. Juhlia pystyi venyttämään pitkälle iltaan saakka ilman pelkoa seinien kaatumisesta. Tunnelma oli iloinen ja hilpeä. Myös vanhempien osalta.
Seuraavana vuonna taidan noudattaa samaa kaavaa, toivottavasti omasta tahdosta eikä rajoitusten takia. Tosin yksin vatsanväänteitä aiheuttava stressinaihe liittyi minisynttäreihin. Entäpä jos kaikki neljä ystävää olisivat sairaina ja juhlakalu löytäisi itsensä ypöyksin, sydän särkyneenä? Huh, pelkkä ajatus kylmää. Onneksi niin ei käynyt, vain yksi ystävä oli kipeänä. Toivottavasti kukaan lapsi ei päädy moiseen tilanteeseen!
Oletteko te pitäneet pikkujuhlia vai ovatko vain suuret juhlat oikeat juhlat? Voiko pikkutytön juhlissa olla liikaa pinkkiä?
Ei kommentteja
Lähetä kommentti