Kotiäiti, puhutko sinäkin kodinkoneille?

Olen esikoisen kanssa shoppailemassa, pään kokoisen korvapuustin motivoimana. Kassalla maksaessa nukke tippuu. Nostan nuken ja myyjä ilmoittaa maksettavan summan. ”Odota rakas”, vastaan automaattisesti, pää tiskin alla. Myyjää hymyilyttää. ”On minulle pahemminkin sanottu.”

Äitiys kasvattaa supervoimat. Vai miten muuten tästä selvitään? Aura-autot?

Kotona mikron merkkiääni piippaa. Ruoka on lämmin. En hae lautasta heti ja hetken päästä mikro vaatii huomiota piipaten ärhäkästi uudelleen. ”Tulossa kulta”, on juuri livahtamaisillaan suusta mutta saan sen takaisin. 

Onko tilanne jo näin paha, että lässytän kodinkoneille? Taidan viettää vähän liikaa aikaa lasten kanssa.

 

Töihin perhevapailta palanneille on tilanne tuttu. Vessaan mennessä siitä ilmoittaa kaikille. Ovikin saattaa unohtua auki, jotta näkee ja kuulee jälkikasvun vaaranpaikat. Jokainen äiti on varmaan automaattisesti heijannut matkalaukkua kun vaunuja ikään ja pilkkonut ehkä miehelle/ystävälle/haarukan ja veitsen käyttötaidot omaavalle aikuiselle tämän annoksen.

 

Kun korona on kutistanut maailman eikä aikaa ilman lapsia juurikaan ole, ei ihme että äitiys jää päälle. Tuntuu, että äitiys on tällä hetkellä ainoa rooli, jota vedän. Normaalielämässä olisin välillä jonkun kollega, ystävä tai tytär. Hemmoteltavana vaimonakin olisi välillä virkistävää olla. 

Pesen yksivuotiaan nokkamukia. Täytän sen ja työnnän mitään ajattelematta miehen suuhun, vähän pakottaen, kun toinen yrittää kääntää päätä pois. Viisivuotiaan suuhun olen työntänyt tutin, samoin oman äitini suuhun. 

 

Olen selittänyt asioita 4v-tasoisesti ja kuullut: ”Lopeta, ymmärrän kyllä. En ole lapsesi”. Ranskis ei ole kommentoinut. Ehkä on sittenkin hyvä välillä selittää itsestäänselviä asioita. Ne eivät nimittäin välttämättä ole lainkaan selviä miehelle. Esimerksiksi se, että sukkahousut pikkutytöllä eivät ole sama kuin että olisi housut. Onhan sanassa toki harhaanjohtava osa ”housut”. Mutta niin on myös sanassa alushousut. 

"Papa t'as pas oublié quelque chose. -Bah non, pourquoi??"  "C'est mon pyjama, si maman voit ça, elle va pas être contente." Niin, epäselvää oli sekin, ettei nättiäkään pyjamapaitaa ei laiteta ulos. Ei edes farkkujen kanssa.

Onko kotiäitiys tai koronaäitiys aiheuttanut teillä samoja oireita? Kuukaudesta toiseen kotona luuhaaminen ilman säännöllisiä aikuisten ympyröitä kun tuntuu pehmittävän aika monen päätä. Opinko taas puhumaan kuin aikuinen aikuiselle vai ilmoitanko työpaikallakin kollegalle ”kulta, äiti käy nyt vessassa”?

Jos kotona olo jatkuu niin kuulenko pian kodinkoneiden vastaavan minulle takaisin?