Pieni lapsi + pieni koira?

Meidän perheen karvaisin perheenjäsen ei ole Ranskis, vaikka hiusten lukumäärän perusteella voisi niin olettaa. Perheen pörröisin on Choco, pieni Pomeranian- rotuinen kääpiökoira. Painoa on kolmisen kiloa ja kokoa vähän enemmän kuin A4-arkilla. Karvoineen päivineen. Märkänä näyttää oravalta.

Vähän suurempi kuin A4

Hankimme koiran ennen lasten saamista. Pieni koira oli todella näppärä myös kaupungissa asuessa. Vaikka rotu on haukkualtis, koulutimme sen hiljaiseksi. Opetimme sen kulkemaan liikennevälineissä heti pennusta pitäen ja koira oli mukana aina ja kaikkialla. Kokonsa puolesta se mahtui helposti pieneen koirankantolaukkuun ja lentokoneessa se kulki matkustamossa. Ihana seuralainen, joka keräsi aina katseita.

Pariisissa koira oli yleensä tervetullut ravintoloiden terassille, vaikka puistoon sitä ei aina saanutkaan ottaa. Pariisissa on tietyt puistot, joissa saattaa olla vieläpä tietyt alueet, joihin koiran saa viedä. Esimerkiksi Luxembourgin puistoon koiran saa ottaa mutta se saa käyskennellä vain pääporttien läheisyydessä. Ei koristealtaan edessä. Puhumattakaan nurmikolle menosta. Omassa lähipuistossamme Montsourisissa koirat eivät saaneet astua nurmikolle. Ihmisillä oli lupa pikniköidä ja puistojumpata mutta koiran kävelystä nurmikko olisi vartijoiden mukaan mennyt pilalle. Pariisin puistoissa on nimittäin vartijat muistuttamassa ahkeraan siitä, mikä on sallittua. Mutta siitä toiste, ennen kuin eksyn liian kauaksi alkuperäisestä aiheesta. 

Koira oli tervetullut kahvilaan

Revenons à nos moutons, palataanpa takaisin aiheeseen. Kun esikoinen syntyi, pääsi koira tekemään tuttavuutta vauvan kanssa. Vastasyntynyt oli lähes samaa kokoluokkaa kuin koira. Kasvaessaan vauva ohitti koollaan äkkiä koiran ja alkaessaan liikkumaan, oli koiran perässä mönkiminen parasta, mitä lapsi tiesi. Koira antoi vauvan kiskoa karvojaan eikä mennyt pois alta, vaikka vauva kellahti päälle. 

Hyvin pian lapsella oli enemmän voimia kuin koiralla. Aloin pelkäämään koiran puolesta. Tämä kun ei tajunnut pelätä vauvaa. Koiran kintut ovat pienet ja hennot. Pelkäsin niiden napsahtavan poikki kuin kananluut, jos kävelemään opetteleva vauva kaatuu päälle. 

11-kuinen opettelee kävelemään

Muuttaessamme Pariisissa viidennen kerroksen asuntoon, johon piti kivuta puisia kierreportaita pitkin, muodostui ongelma. Koira ei millään suostunut kiipeämään liukkaita rappuja pitkin. "En muuten tule", sen silmät tuntuivat tapittavan ja takajalat haroivat kaikin voimin vastaan. Puolitoistavuotias taas ei jaksanut kävellä ylös asti. Jouduin siis kantamaan molempia, mikä aiheutti sen, etten saanut pidettyä kaiteesta kiinni. Puisia portaita vahattiin ahkeraan ja välillä tuntui, että luistimillakin olisi pysynyt paremmin pystyssä. Jouduimme kerrassaan ikävään tilanteeseen, kun sain pelätä äiti-vauva-koira-rykelmän kierivän portaita alas pää edellä.  

Lopulta pakon edessä päädyimme jättämään koiran äitini luokse Suomeen hoitoon.

Ikävä oli valtava. Suomessa vieraillessamme lapsi kohteli koiraa kuin lelua. Alle parivuotias ei niin sisäistänyt yhdestä kerrasta käskyä ”HELLÄSTI!”. Monta kertaa menin väliin, kun lapsi yritti nostaa koiraa, meinasi istua päälle tai retuutti tätä kuin lelua. Nyt 4,5 vuotiaanakin kohtelee vielä välillä aika ronskein ottein.

Kun muutimme takaisin Suomeen ja vauva syntyi, sai koira vielä pysytellä äitini luona. Koira oli alkanut haukkumaan ja muutenkin unohtanut kaupunki- ja kerrostaloelämän säännöt. 

Nyt kahdeksankuinen vauva rakastaa koiraa. Uteliaana yrittää tarrata korviin, häntään tai mistä ikinä saakin kiinni. Koira inahtaa, jos en ehdi hätiin. 

Haikein mielin olemme tulleet lopputulokseen, että koiran hyvinvoinnin kannalta on parempi kun tämä ei asu pikkulapsiperheessä. Koira ei todellakaan ole lelu ja pelkään etteivät silmäni riitä aina valvomaan, ettei sitä satu. Kaupunkiasuminen tuottaa omat haasteensa. Koira ei ole enää tottunut suuriin ihmisjoukkoihin ja arastelee kaupungissa. En tiedä pääsisikö haukkumisestakaan enää eroon. Ehkä, sillä meidän kanssa asuessa tämä ei haukkunut koskaan. Mutta oma piha ja reviiri ovat tehneet tehtävänsä. Koira haukkuu aina kun hissi liikkuu talossa. ”Pois! Täällä vahdin minä!”

Onko teillä lapsiperheessä kääpiökoiraa tai muita pieniä eläimiä? Miten lapset ja eläimet tulevat toimeen? Oletteko saaneet yhtälön toimimaan?