Nuori äiti vaan kuinka kauan?

Katselin pientä kehtoa, jossa vauva nukkuu. Sain yhtäkkisen haikeuspuuskan. Voi ei! Kohta se ei enää mahdu tuohon! Kuinka nopeasti vastasyntynyt kasvaa. Sitten en enää koskaan näe kehdossa omaa pienokaista. Aika on ohi. Ikuisiksi ajoiksi.

Esikoisen kanssa en muista kokeneeni vastaavaa kaihoa. Nyt tekee mieli tarrata kynsin hampain kaikkeen. Ajan laukka on kiihtynyt. 

Haikeus ei kosketa pelkkää vauvaa vaan myös omaa osaani tässä elämänvaiheessa. Koska olen pienen vauvan äiti, kuulun muka jotenkin automaattisesti kategoriaan ”nuori äiti”. Edustan mielelläni tätä ryhmää, joskin tunnen oloni vähän huijariksi. Onko pian 37 vuotias nuori äiti? Numeroina ei niinkään. Ystäväpiirissä olen suurin piirtein saman ikäinen kun kaikki muutkin. Silti näen nuoruuden lopun häämöttävän juuri tässä kohtaa. 

Ehkä lasten saaminen lisää ymmärrystä omasta kuolevaisuudesta, ohikiitävien hetkien herkkyydestä mutta etenkin nyt tunnen olevani vereslihalla. Nuoruuden joutsenlaulu. Viimeistä kertaa pienen vauvan äiti. Ehkä tunne ei liity lainkaan ikään, vaan tietoon siitä, että vauvat on omalta osaltani tehty. Kyllä, lapsilukumme on täynnä.

Synnytyksen jälkeen äiti kokee muodonmuutoksen. Vatsakyttyrän kadotessa myös muut osa-alueet kokevat taianomaisia muutoksia. Hokkus pokkus! Kuin joku olisi taikasauvaa heilauttanut, viikko synnytyksen jälkeen näytin samalta kuin kymmenen vuotta sitten. Tylsempi selitys on hormonit. Yleensä hormoneja syytetään kaikesta negatiivisesta. Näppylät, turvotus, pahoinvointi, hiusten rasvoittuminen ja vaikka mikä muu kurjuus naisen elämässä. Siksi tuntui lähes maagiselta, kun vauvan syntymän jälkeen ihohuokoset olivat kadonneet. Epäuskoisena tutkailin peilistä 25 vuotiaan ihoa. Juonteet olivat loiventuneet ja iho kuulas. Nuori äiti!

Vauva-ajan päättyessä vaikutelma nuoruudesta karisee. Esikoisen ollessa noin vuoden ikäinen tunsin oloni jotakuinkin satavuotiaaksi. Imetys oli vienyt kasvoista kaiken pehmeyden ja ryppyjä risteili ruudukkona idästä lähteen, pohjoisesta etelään. Vuoden valvominen oli pigmentoinut pysyvät mustat silmäpussit ja hiuksista puuttui kiilto. Tuntui, että laahustin elämässä kuin aavikolla viimeistä keidasta etsivä retkeilijä. Ensimmäisestä vauvavuodesta sai palautua kaksi vuotta.

Kun tämä vauva-aika päättyy, joudun siirtymään mielessäni seuraavaan kategoriaan. Miksikä sitä kutsutaan? Mikä on nuoruuden ja keski-iän välillä? ”Oikeasti aikuinen”? Vaikka monille ikä on vain numero, on se minulle samalla myös mitta elivoimasta, kaikkivoipuuden määrästä. Lapsista huolimatta en ole niin epäitsekäs että unohdan oman itseni. Ja tarvitseeko? Jos asuisimme Ranskassa, olisin jo kuntouttanut lantionpohjan ja pitänyt huolta itsestäni siihen malliin, että pääsen simpsakkana palaamaan töihin. Ei, en tahdo jättää vauvaani muiden hoiviin mutta toivon vauvan hoidon ohella pystyväni pitämään huolta myös omasta hyvinvoinnistani.

Vähän vajaa kolmekuisella on vain piirun verran suurempi jalka kuin tulitikkuaski

Ehkä enemmän hyvää oloa tuottaisi keskittyä nykyhetkeen kuin pohtia ohikiitävää aikaa. Vauvakin kujertaa vieressä huomion toivossa. Olen tässä pienokainen, hölmöine mietteineni vaikka kaikki mikä on tärkeää on silmien alla. Vauva ja lapsi tarvitsevat äidin, iällä tai ulkonäöllä ei ole lapselle ole merkitystä. Rakkaus ja läsnäolo, niiden tarjoaminen ei riipu äidin iästä mitenkään. Ehkä siinä piilee "nuoren äidin taika", uuden rakkauden hehku. 

*Kaksi ensimmäistä kuvaa: Niki Strbian