Kapinallisesta kolmivuotiaasta yhteistyökykyiseksi nelivuotiaaksi?

”Äiti, en halua pukea mutta teen sen silti”, toteaa napero pukiessaan inhoamaansa haalaria ja kenkiä (niissä ei ole tarpeeksi värejä ja kissan ja vauvan kuvia kelvatakseen). Selviämme ulos ilman raivareita. Hammaspesun aikaan toistuu sama kuvio. ”En tahdo mutta teen sen silti.” Siis mitä, onko tuo minun lapseni?! Olen riemuissani! Elämä on juuri keventynyt monella asteella. Kuin joku olisi lisännyt vuorokauteen lisää tunteja tai kasvattanut kärsivällisyyttäni yli-inhimilliseksi. Yhtäkkiä ihan kaikesta ei tarvitsekaan tapella.

"Voidaanko muskariin ostaa tällainen sopivan kokoinen?"

Kirjoitin syksymmällä lapsen kovasta uhmasta. Nyt alkuvuodesta lapsi täytti neljä. Liekö syytä vai sattumaa, että uhma rauhoittui samoihin aikoihin? Vai onko aivopesumatrani ”elämässä-täytyy-usein-tehdä-asioita-vaikkei-huvittaisikaan” auttanut. Tuskin. Vielä joulukuussa jokainen tilanne päättyi aina raivariin, elämä oli munankuorilla kävelyä. Tuntui, että sammaloiduimme kotiin kun lähdöt olivat aina työn ja taistelun takana. Nyt suuret muutokset, kuten pikkuveljen syntymä ja päiväkodin aloitus ovat takana päin, elämä on tasoittumaan päin.

Neljävuotisneuvolaa varten saimme päiväkodista läjän papereita. Kiltti, empaattinen ja ketterä. Olin helpottunut, syksyn uhma rajoittui siis kotiympyröihin. Herkkä ja voimakastunteinen, sanottiin neuvolassa. Herkkänä ja voimakastunteisena aikuisena huokaisin. Niin, tiedän että lapset reagoivat vahvasti asioihin mutta se voi myös olla pysyvää. Vaikkei aikuisena enää voi samaan malliin heittäytyä maahan kirkumaan vastoinkäymisen edessä, kuohahdan sisältä edelleen kuin noh, nelivuotias. Ihan kaikki pienten jutut eivät siis ole ohimeneviä ja iällä selitettäviä.

Kiireen ja stressin pyörteissä juhlia järjestäessä en ehkä paljoakaan eronnut metrin mittaisesta. Kun Ranskis toi kylmäsavulohta lämminsavulohen sijaan, syöksin tulta. Seitsemällä päällä. Mitähän minusta olisi sanottu neuvolassa? Äkkiä leimahtava? Älä käsittele tulta lähistöllä? Ymmärrän siis tulistuvaa lastani, ehkä liikaakin. Onko lapsellakin kyse enemmän pikaisesti leimahtavasta temperamentista kuin uhmasta? 

Neljän vuoden virstanpylväs on tuonut mukanaan muitakin muutoksia. Ennen lapsi ei suostunut menemään minnekään ilman vanhempia. Edes maailman mahtavin vesiliukumäki ei olisi saanut lasta jäämään, jos siitä olisi pitänyt mennä laskemaan vieraiden kanssa. Täytettyään neljä, halusi hän jäädä ensin yksin huonekalukaupan leikkitilaan. Varmistelin muutamaan otteeseen ja luikin äkkiä tieheni ennen kuin lapsi muuttaa mieltään. Poikkeus, ajattelin. Sitten alkoivat uudet harrastukset, joihin lapsi jäi yksin. Kaksi kertaa viikossa. Ilman lahjontaa ja kiristystä. Uskomatonta. 

Vaikka tilanne näyttäisi olevan rauhoittumaan päin, tulee raivareitakin vielä tasaiseen tahtiin mutta pienemmällä intensiteetillä. Lauantaina teimme lähtöä ystävän nelivuotissynttäreiltä. Kolme hetki sitten kikatellen leikkinyttä tyttöä makasi eteisen lattialla parkuen ja kirkuen, taistellen kaikin voimin kenkien laittoa vastaan. Jaksoin jo hymyillä, noin muillakin. Ihanaa vertaistukea.

Ehkä uhman helpottuessa pääsemme jonnekin tyttöjen kevätreissulle, karistamaan ne sammaleet. Vaikka Pariisiin! Tai sitten ”Pjismaan”, sekin on ihanaa vaihtelua neljän seinällä sisällä taisteluun. Ihana nelivuotias!

Neljävuotiaan herkut