Vastasyntyneen kuvaukset

Ensimmäiset viikot vauvan kanssa ovat ihmeellisiä ja ainutlaatuisia. Olento on kuin nukke, yhtä pieni ja kevyt. Vaikuttaa niin haavoittuvalta että tekee mieli rakastaa käärö kypsäksi ja kokonaiseksi. 

Kuva: Niki Strbian

"Oliko meidän vauva tosiaan aikoinaan noin pieni?”, on lause, jonka vastasyntynyt usein kirvoittaa. Vaikka meilläkin on toinen lapsi kyseessä, en muistanut miten pieniä ihmisen versot ovat maailman tupsahtaessaan. Kuin satuolentoja, niin kertakaikkisen keskeneräisiä ja suloisia. Pienet töppöraajat, käsivarret, jotka eivät yllä edes pään yli. Sääret näyttävät ihan sammakoilta perityiltä. (Vai miehen suvulta?) Suloisinta ovat pulleat kasvot ja niillä alati vaihtuvat ilmeet pienessä mutrusuussa.

Tekee mieli tarrata hetkiin, minuutteihin ja tunteihin. Tahdon nuuhkia vauvan silkinpehmeää untuvatukkaa ja upota tähän tunteeseen. Hormonit heilahtelevat ja mietin epäuskoisesti, että jonain päivänä tämäkin pikku menninkäinen on aikuinen mies. Kauhistuttava ja epätodellinen ajatus. Ei vielä! Pysy tässä rinnallani nappisilminesi ja haituvahiuksinesi.

Kuva: Niki Strbian

Hetkiä ei voi laittaa pankkiin säästöön tai pakastimeen odottamaan. Miksi ei? Elämmehän jo melkein tulevaisuudessa tai niin miellän vuosiluvun 2020. Tilasin siis valokuvaajan ikuistamaan vauvan yhdeksän päivän ikäisenä ja tallentamaan muiston vauvasta ihan pienen pienenä.

Pikaisen googlettamisen jälkeen näin portfolion, joka miellytti kovasti. Juttelimme valokuvaajan kanssa puhelimessa ja kävimme läpi kuvaukseen liittyviä asioita. Huolehdin, että riittääkö pimeässä asunnossamme tarpeeksi valoa ja saammeko uhmaikäisen osallistumaan kuvauksiin.

Kuva: Niki Strbian

Loppujen lopuksi valokuvaaja käsitteli kolmivuotiasta kuin muovailuvahaa. Esikoinen teki kaiken mitä kuvaaja pyysi ja tahtoi auttaa parhaan taitonsa mukaan. Kuvaajahan on oikea velho, mietin äimänkäkenä. Vauva nukkua posotti läpi kuvausten. Uskomatonta. Olin varautunut menettämään hermoni. Plus rahat. Aikoinaan esikoisen vauvakuvaukset eivät menneet ihan yhtä sutjakkaasti vaan vaati tuntien työn ennen kuin vauva nukahti. Sitä ennen oli riittänyt huutoa, puklua ja epätoivoa. Imetyssessioota ja pissakaaria. Kuvat olivat silti ihania.

Liekö osasyynä myös kotiympäristö, jolloin aikaa ja energiaa ei kulunut paikan vaihdoksiin? Vauvakin oli rennompi. Kaikki oli helpompaa. Lopputuloksena saimme nipun uskomattoman ihania kuvia, joihin kännykkäkamera ei olisi koskaan pystynyt.  Bonuksena siivosin makuuhuoneen lattiasta kattoon ja olimme kaikki pukeissa samaan aikaan. Harvinaista ja kaiken rahan väärti! 

Oletteko te käyttäneet ammattilaiskuvaajaa vai onnistuneet itse napsimaan kuvia kaalinpäistänne? Mihin nämä ihanuudet mahtuvat esille? Vauvatapettia vai kovalevyn täytettä?