Hei Helsinki ja uuden elämän alku

torstai 19. syyskuuta 2019

”Jeee, tikapuusänky”, karjahtaa lapsi riemusta nähdessään uudessa kodissa oman huoneen ja siellä nököttävän yläsängyn, tikapuusängyn niin kuin ipana sitä kutsuu. Uusi Helsingin asunto on melkein sadan muuttolaatikon peittämä ja tämä on asunnon lähes ainoa huonekalu.


Parisänkykin sänky on tilattu, sen saapumiseen asti nukumme äitini hoivissa. Välitilassa, josta voin kuvitella pian palaavani omaan kotiin ja elämään Pariisiin. Lapsen päiväkotiin tutustuminen muistuttaa kuitenkin, että nyt olemme rakentamassa tänne uutta elämää.

Päiväkodista puhutaan leikkikouluna sillä Pariisissa lapsi olisi aloittanut tänä syksynä koulun. Siitä ollaan puhuttu jo niin pitkään etten yhtäkkiä voi ilmoittaa, että oletkin taas pieni tarhalainen, kun toinen tohisee uudesta koulun aloituksesta. Leikkikoulu siis.

Käymme tutustumassa päiväkotiin yhdessä joka päivä. Hoitopaikka vaikuttaa ihanalta. Mieleni tekee itkeä helpotuksesta, kun kuulen lauseen ”kyllä lapsen tunteet otetaan huomioon”. Ihan päinvastoin kuin Pariisissa jossa lapsen tuli mukautua aikuisen tahtiin. Suomessa lelunkin saa ottaa mukaan. Se on naperolle suuri helpotus ja varmistelun aihe. Ranskassa valmistauduttiin siihen, ettei kouluun enää viedä leluja, kun ollaan kerran isoja. Kolmivuotiaana.


Ulkona on kylmä. On vasta syyskuu ja muilla päiväkodin lapsilla on pipot ja sormikkaat. Pariisissa oli vielä kesämekkokelit. Lapsen farkut ja kangastakki erottuvat. Kaikilla muilla on jonkin tyyppiset ulkoiluvaatteet. Menemme hankkimaan kurahousut roikkumaan valmiiksi päiväkodin naulakkoon. 

Liimaamme omalla nimellä varustettuja Pipsa Possu-tarroja kaikkiin vaatekappaleisiin ja päiväkodin ohjeen mukaisesti viemme muutaman valokuvan vanhemmista lapsen lokeroon. Kaikki tämä tuntuu hyvältä. Lasta tosiaan kuunnellaan ja hyväksytään tämän ikävä. Ei ole pakko olla vielä iso. Pisteitä ropisee Suomen systeemille kuin hedelmäpelin päävoitossa.


Ranskis menee töihin. Teen viimeisiä työviikkoja ennen äitiyslomaa. Niin, olen melkein unohtanut raskauden. Kaikki muu on ollut akuutimpaa. No ehtiihän sitä sitten kun äitiysloma alkaa. Toivottavasti.

Sängyt saapuvat kotimaisesta huonekaluliikkeestä eräänä yönä kello 23:45. Tätä on edeltänyt aika monta puhelinsoittoa, sillä niiden piti olla toimitettuina iltakymmeneen mennessä. ”Täällä on raskaana oleva nainen joka ei voi nukkua parketilla”, kuulen Ranskiksen jatkavan perään soittelua kun en enää itse jaksa. Kun kuljetusliikkeen pojat saapuvat keskiyöllä, on heitä sääli katsoa. Ei edes tee mieli kiukutella, kun näen kuinka uupuneita he ovat. Emmekä ole kuulemma edes listan viimeisiä. Vielä on yksi tilaus vietävänä. He lähtevät 00:15. Ranskis tarjoutuu kokoamaan itse ruokapöydän.

Lapsi onneksi nukkuu tikapuusängyssään jo syvää unta. Tästä alkaa uusi elämä uudessa kodissa.


2 kommenttia