Saako raskaana ollessa etuilla?

Olen Pariisin lentokentällä ruuhka-aikaan. Turvatarkastuksessa hopeahiuksinen monsieur johdattaa minut ystävällisesti loputtomana kiemurtelevan jonon ohi. "Merci, c'est très gentil", kakistelen kasvot kevyesti punoittaen. "Mais bien sûr madame."

Päätän hakea evästä lennolle. Ensimmäisen leipäkioskin jono yltää kymmenen metrin päähän. Ei toivoakaan, että ehdin. Seuraavassa on jäljellä vain raa’alla lohella täytetyt patongit. Sisällä on asteita ainakin reilut 25 enkä ostaisi kalalla täytettyä voileipää ei-raskaanakaan, mikäli se lämmön vaikutuksesta uisi kassiini. Huokaisten asettaudun ensimmäisen leipomotiskin jonoon, joka ei suinkaan ole poissa ollessani lyhentynyt.

Sitten joku koputtaa selkääni. ”Madame, tiedättehän että teillä on lupa ohittaa jono, kun olette raskaana.” Jälleen nassu heloittaa. ”Kiitos, mutten suinkaan kehtaa.”

Tuntuu että raskaana ollessa ylimääräistä huomiota satelee monelta suunnalta. Olen hämilläni. En osaa suhtautua siihen. En näe itseäni eri asemassa kuin ennenkään, enkä oikein tiedä miten ottaa vastaan kommentit. Tunnen oloni samanlaiseksi kuin aikaisemmin, vaikka keskivartaloani koristaa jalkapallon kokoinen kyttyrä. Vointini on hyvä, eikä jaksamisessakaan valittamista. Olo on vielä niin normaali, etten kehtaa etuilla, vaikka lupaa tarjotaan.

Ranskis sanoo, että raskaana ollessa ei oikeastaan tarvitsisi jonottaa missään. Ei vessajonoissa, virastoissa eikä kaupoissa. Kerran supermarketissa myyjä suivaantuu, kun seisoin kolme minuuttia jonossa. Hän ei kuulemma millään pysty huomioimaan kaikkia yksitellen, vaan minun olisi tullut ohittaa muut. 

Tässähän alkaa tuntea olonsa ihan prinsessaksi.

Supermarketissa on oma jono raskaana oleville

Erään kerran näen erään tummaihoisen kauniin naisen purjehtivan oman arvonsa tuntevasti jonojen ohi. Kaikki antavat suopesti tilaa. Katson ihaillen. Vaan en kehtaisi itse. 

Bussissa iäkkäämpi rouva huomaa vatsakumpuni ja tarjoaa paikkaansa. Yritän kieltäytyä. Rouva jatkaa sinnikkäästi. Hävettää. Ele on erittäin ystävällinen mutta koen olevani riistäjä, joka vie paikan sitä enemmän tarvitsevalta. Vaikka erään kerran vaatekaupan sovituskoppijonossa alkaa heikottaa, en siltikään kehtaa etuilla. En vain saa sitä irti itsestäni.

Miksi teen tilanteista näin vaikeita? Enkö vain voisi pyytää paikkaa tai ohittaa, kun voimat loppuvat? Jostain syystä en, vaan koen tarvetta olla vielä reippaampi ja jaksavampi kuin normaalisti. Poden valtavaa peppipitkätossusyndroomaa ja tarvetta näyttää itselleni pystyväni ihan kaikkeen siihen, mihin ennenkin. Inhoan ajatusta, että raskaana olisin jotenkin heikko, lähestulkoon hauras.

Ohittelu on mielessäni varattu sitä oikeasti tarvitseville. Ei siis minulle.

Siellä, siellä se pötsi on!

Mitä mieltä te olette? Saako raskaana ollessa ohittaa? Vai suhtaudutaanko raskauteen Suomessa niin eri lailla, etten Ranskassakaan kehtaa, vaikka siihen tarjotaan mahdollisuus?  En ole kuitenkaan sen hauraampi Pariisissa kuin Helsingissäkään. Toisaalta ajatus on kaunis. Raskaana olevat otetaan huomioon eikä ehkä muutenkin tukalan olon kanssa tarvitse seisoskella ylimääräistä. Ranskassa välittyy ajatus, että on hienoa olla olla raskaana.

Ollessani jälleen lentokentällä Helsingin päässä, suuntaan turvatarkastukseen. Perheportin yllä on kuvake, jossa on pallomahainen nainen. Olen stressaantunut ja väsynyt, joten päätän kerrankin kerätä sisuni ja käyttää oikotietä. Ollaanhan sentäs Suomessa. Vatsakin näkyy jo selvästi. ”Saako tätä porttia käyttää raskaana ollessa?” kysyn työntekijältä. ”Ei”, kuuluu lyhyt napakka vastaus. ”Ai. vaikka siinä on tuo kuvake?” Asiakaspalvelija ohjaa viereiseen jonoon, jossa muutkin jonottavat. Siirryn mukisematta.

Minkälaisia kokemuksia teillä on? Ohittaisitko itse vai jonottaisitko nöyrästi siinä missä muutkin? Miten katsoisit pallomahaa, joka punaposkisena ohittelee?