Pitkän harkinnan ja kypsymisen jälkeen olemme kevättalvella Ranskiksen kanssa tilanteessa, jossa uskallamme varovaisesti toivoa lapselle pikkusisarusta.
Keväällä huomaan olevani raskaana. Apua, olenko tähän valmis? Vai voiko suuriin mullistuksiin olla ikinä täysin valmis?
 |
| Kuva: Divici Shots |
"Äitii, sinulla on iso massu", alkaa napero hokea aika pian. Samaan sarjaan kuuluvat kuitenkin myös lausahdukset "sinulla on iso pää, isot jalat ja iso peppu". (Kyllä, olen huomauttanut että näin saa sanoa vain äidille. Muille voi tulla paha mieli.) Nämä tuntuvat olevan vain havaintoja, emme siis heti kerro vauvasta. Odottavan aika on pitkä ja päätämme pitkittää kertomista siihen, ettei raskautta saa enää piilotettua.
Lapsen lempilelu on ollut yksivuotispäivästä lähtien vauvanukke. Silloin annoimme kaljupäätyypin synttärilahjakasi aavistamatta lainkaan, miten vahvan hoivavietin
se herättää. Siitä lähtien vauvanuket ja leikit ovat olleet käynnissä päivittäin.
Kerromme tulevasta pikkusisaruksesta lapselle äitienpäivänä. Symboliikkaa, muistoja ja tarinaa jälkipolville. Äitienpäiväbrunssilla kovan jännityksen saattelemana sanon lapselle: "Muistatko kun toivoit, että meille tulisi vauva? Sinusta on kasvanut niin iso tyttö, että sinä saat pikkusisaruksen." "Ai ihan oikean?", kysyy pirpana. "Kyllä, ihan oikean." Lapsi kuuntelee hiiren hiljaa, keskittyneenä kuin shakkipelissä.
Seuraavat 24h lapsi on aiheesta mykkä. Ehkä pitää ottaa asia myöhemmin uudestaan esille.
Maanantaiaamuna lapsi herää uteliaasti minua tutkaillen. "ÄITI, onko sinun masussa vauva?!" Viesti on tavoittanut kuulijansa.
Siitä lähtien lapsi on totaalisen vauvakuumeen vallassa. Vatsaa pussaillaan ja silitellään. Sen kanssa jutellaan. Sille jopa soitetaan, kun olen työmatkalla. Ei äidille mutta "masuvauvalle". Ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla kuuluu harras toteamus: "Vauva, olet ihana!".
En ole koskaan ollut mikään vauvakuumeilija. Olen ajatellut että ehtiihän sitä sitten, kun lapsi on syntynyt. Esikoisen käytös on kuitenkin niin liikuttavaa, että alan itsekin herkistyä. En osannut lainkaan aavistaa, miten suurta onnea ajatus vauvasta voi kolmivuotiaalle tuottaa. Sydän sykähtelee tunnelatauksesta, kun kuuntelen pirpanan jutustelua Masuvauvan kanssa.
Illalla kun lapsi menee nukkumaan, tämä työntää mollamaijan paitansa alle. Aamulla hän kiljahtaa, "nyt se on syntynyt!". Ja työntää äkkiä yöllä kalastamani pehmon takaisin pyjamansa alle. "Sen nimi on Josefine", kertoo lapsi omasta vauvastaan. "Se on tyttö". Yritän muistuttaa varovaisesti, että tulevan pikkusisaruksen sukupuoli on vielä hämärän peitossa. Eli se saattaa olla myös poika. "Ei ole. Se kertoi minulle olevansa tyttö."
Nähtäväksi jää.
Ollaanko teillä otettu vauvauutiset vastaan epäillen vai riemusta kiljuen?
Kuinka pitkään olette jaksaneet pantata tietoa perheen lapsilta?
Ei kommentteja
Lähetä kommentti