Henkireikä mutsille, kiitos!

Sunnuntaina iltamyöhään lässähdimme Ranskiksen kanssa sohvalle. ”Huhhuh, nyt se nukkuu!” Viikonloppu kolmivuotiaan kanssa oli yhtä sirkusta. ”Hypitään! Juostaan! Kuperkeikkoja!”. Lapsella tuntuu olevan energiaa Ranskan sähkölaitokselle myytäväksi asti eikä mikään tunnu saavan lasta väsyksiin. 

Potkulautailua ja leikkipuistoa, riehumista ja sisäliikuntaa. Silti lapsi hyppii kotona seinille. Tuon ikäiset ovat energisiä ja motoriset taidot riittävät lähes kaikkeen mitä napero tahtoo tehdä. Yhdellä jalalla hyppiminen vain tuottaa haastetta mutta periksi ei anneta. Roikutaan vaikka äidin lahkeessa äidin hyppiessä jollei muuten onnistu. 

Miten siis säilyttää minuus ja hermot, kun kaikki tahot ja tarpeet repivät eri suuntiin? Mistä kerätä voimavaroja niin, että jaksaa pysyä arjessa tarmokkaana? Lapsiperheissä oma aika on kortilla eikä sitä tarjota automaattisesti, ellei siitä osaa pitää kiinni kuin martyyri kruunustaan. On osattava työntää tiskit syrjään ja sanottava, että NYT äiti lähtee lenkille. 

Lenkkeily on nimittäin salainen aseeni mielen kaaosta vastaan. Ensimmäiset kilometrit menevät stressatessa arjen asioita mutta pikkuhiljaa hiipii rentoutuminen, flow ja voimaantuminen. Tulen kotiin vahvempana ja täynnä uskoa siihen, että lopulta kaikki menee niin kuin pitääkin. Toki vesisade, väsymys ja päänsärky estävät välillä yllämainitun ketjun onnistumisen mutta yleensä palaan kotiin mieli keventyneenä. 

Vauvavuotena löysin uudelleen lapsuuden harrastuksen ja aloitin kuorolaulun. Voi sitä autuutta, kun koko muu maailma unohtui. Ikävä kyllä hupia kesti vain yhden lukukauden ajan, kun hematooma kurkussa vei äänen pitkäksi aikaa. 

Lukeminen on kuin minimatka toiseen maailmaan. Kun lapsi polskii Ranskiksen kanssa iltakylvyssä, odotan puuron poristessa romaanin parissa. Käännyn niin, että tiskit jäävät selän taakse ja annan itseni rentoutua. Iltapuuron keittohetkestä on tullut yksi päivän odotetuimmista hetkistä. Saisikohan jostain kaurahiutaleita, jotka kiehuvat hyyyvin hitaasti?

Ystävien näkeminen auttaa lääkkeen tavoin, ehkäpä vielä paremmin. Ranskis ihmettelee edelleen muutosta, jonka ystävät tai liikunta saavat aikaan. Tästä motivoituneena mies aloitti itsekin tenniksen pelaamisen. Torstaisin Ranskis uhkuu nykyään intoa ja vaikuttaa enemmän samalta tyypiltä kuin se kaksikymppinen tarmonpesä. 

Elokuvissa käyminen. Miksi sinne pääseminen on niin hankalaa? Leffalipun ostaminen ei vaadi kuin muutaman klikkauksen netissä ja teatteriin saapumisen. Kun solahdan hämärän turvin punaiseen penkkiin, mietin joka kerta, miksi en käy täällä useammin. Kaksi tuntia muissa maailmoissa ja palaan kotiin katsoen elämääni paljon raikkaammasta perspektiivistä.

Vaikeinta kaikessa on vaimentaa oma pitäisipitäisi-mantra ja lähteä.

Tässä omat luottokeinoni, mikä sinua auttaa latautumaan arjen keskellä?

Välillä tarmonpesäkin rauhoittuu