Riittääkö yksi lapsi?

”Oletteko ajatelleet hankkia toista lasta”, tiedustelee vieras ranskalaismies lennolla. ”Ehkä jonain päivänä, kuka tietää” vastaan ympäripyöreästi viitsimättä sen syvemmin avautua. ”Madame, kyllä kannattaisi”, jatkaa vieras. Hymisen kohteliaasti. ”Ei pidä odotella turhan pitkään” jatkaa vierustoveri sitkeästi. ”Ikäero on pahasta.” Alan ärsyyntyä. ”Kaksi kaikki yöt huutavaa vaippaikäistä samaan aikaan olisi ollut painajainen!” pamautan ärsyyntyneenä. ”Ei, sekin olisi parempi kuin suuri ikäero” jatkaa kaikkitietävä. Korvista pääsee savua. Älä hyvä mies sohi ampiaispesää ja ärsytä vuosikausia yönsä valvonutta.

Montako on tarpeeksi?

Kotona ihmettelin Ranskikselle ääneen, näkyykö 35 vuoden eräpäivä nassustani, vai minkä takia kuulen tätä lapsikommenttia nykyään yhtenään. Ranskiksen mukaan hänelle sitä ollaan toitotettu jo pitkään. Jostain syystä juuri ranskalaiset mieshenkilöt tuntuvat ottavan kontolleen valistaa tässä asiassa. Tai sitten he ovat yhä niin hämmentyneitä isyyden ihanuudesta, etteivät malta pitää asiaa sisällään. 

”Äiti, voidaanko meille ottaa vauva?”, kyselee kolmivuotiaskin. ”Vauvat itkevät eivätkä osaa leikkiä niin kuin sinä” juttelen lapselle. Hetken hiljaisuuden jälkeen lapsi täräyttää pontevasti: ”Äiti, oliko se joo vai ei?!” 

Toinen vauva. Sellainen oli suunnitelmissa. Joskus. Kunnes valvoin kaksi täyttä vuotta. Valvon edelleen, mutta kolmannen vuoden myötä lapsi on niin iso ja oma-aloitteinen, että ensimmäistä kertaa alan pyöritellä ajatusta mielessäni. Sitä paitsi mistä sitä tietää suodaanko toista lasta. Ajatus vauvasta ei enää kuitenkaan ole verrattavissa tunteeseen kurkusta giljotiinilla.

Meitä on lykästänyt lapsiasian kanssa emmekä ole joutuneet kärsimään lapsettomuushoidoista tai muista raskaista kokemuksista mistä niin monet. Lapsi suotiin kun sitä toivottiin. Tiedostan ettei kaikilla ole yhtä hyvä tuuri ja mietinkin miten vasten tahtoaan lapsettomat jaksavat näitä neuvojia, vielä aivan tuiki tuntemattomia. Harmittomalta vaikuttava kysymys voi monelle olla kipeä paikka. Ja miksi kenekään edes tarvitsisi perustella elämäänsä ventovieraille? Minuakin utelu ärsyttää.

”Madame, olette tekemässä suuren virheen” julistaa ranskalainen kanssamatkustaja vielä ennen lennon laskeutumista. En nimittäin suostunut lupaamaan tälle tekeväni käskystä toista lasta.

Luulen, että aika tekee tehtävänsä. Jonain päivänä olen ehkä kypsä ajatukselle toisesta lapsesta. Jos taas en, niin näinkin on oikein hyvä. Niin hyvä, että en ole ehtinyt murehtia mahdollista yksilapsisuutta.