Ranskalainen reviiri karsii siililtäkin piikit

"Muiskis muiskis" pusuttelen poskelle tavatessani vieraita, vaikka kuinka nuhaisia. Tullessani lenkiltä suukottelen poskipusuja puolitutuille. En kehtaa kiljaista "hikivaroitus" (kuten suomalaisille kehtaisin). Ihokontaktia on vaikea välttää, vaikka joskus niin toivoisi. 

Kuten monet maanmieheni, arvostan omaa tilaa ja sitä, etteivät vieraat ihmiset tule fyysisesti liian lähelle. Elämä suurkaupungissa on kuitenkin opettanut, että monesti ollaan ihan rinta rinnan, lähes sylikkäin koska ihmisiä on enemmän kuin tilaa ympärillä. Vanhemmissa metroissa vastakkain sijoitetut penkit ovat niin lähekkäin, että kahdet koivet eivät millään mahdu edes lomittain koskettamatta toisiaan. Kintut sovitellaan miten parhaiten mahtuu ja ollaan olevinaan huomaamatta sylissä olevaa naapurin laukkua, älähtämättä takana olevalle, joka pitää vahingossa ponihännästä kiinni. Välillä huvittelen ajatuksella siitä, jäisivätkö Suomessa aina vastapäiset penkit tyhjäksi. Näistä ei nimittäin pois pääse suutaan avaamatta ja tilaa pyytämättä.

Välillä metrossakin on väljää

Helsingissä käydessäni töppäilin. Ängin rattaineni ruuhkajunan käytävälle. Pian sain huomata, että junissa onkin keskellä vaunua koroke ja rattaiden kanssa ei voikaan kävellä useamman vaunun läpi. Yrittäessäni peruuttaa noin metrin verran takaisin päin, herätin erään suomalaisen ruuhka-raivon. Keski-ikäinen toimistotyöläinen lähti kiipeämään rattaiden yli, kun ei päässyt tarpeeksi nopeaan etenemään. ”HEI, siellä nukkuu lapsi!”, älähdin kiireensä karaisemalle kiipijälle. ”MITÄS JÄÄT TUKKIMAAN KÄYTÄVÄÄ!”, karjahti kiireen vikkelöittämä kanssamatkustaja tuli pyllyn alla savuten.

Jäin miettimään. Kestääkö suomalainen huonommin väenpaljoutta koska siihen ei olla totuttu? Omiin silmiin ruuhka ei näyttänyt pahaltakaan, kaikilla oli tilaa hengittää ja istumapaikkojakin riitti valtaosalle. Miksi pinna kiristyy niin äkkiä kun joku tulee omalle reviirille?

Pariisissa ollaan lähekkäin monta kertaa päivässä. Bussien ja metrojen lisäksi tiiviisti ollaan niin kaduilla kuin kaupan jonossa. Hajuraot ovat kaukainen toive, kun takana tulija on liimaantunut selkään kuin kärpäspaperiin. Välillä toivoisin omaavani siilin piikit välttyäkseni jatkuvalta tuuppimiselta. Vastaavaa jonotustyyliä näkee baaritiskillä pilkun lähestyessä.

Äitini meinasi erään kerran Pariisissa käydessään olla mieluummin jouluaaton ilman ruokaa  kuin taipua jonottamaan paikallisen jättimarketin megalomaanisiin jonoihin. Näky oli kuin muurahaispesästä. Kaikki ihmiset olivat niin liki toisiaan, ettei tyhjää lattiapinta-alaa juuri näkynyt. Kyllähän Prismassakin joutuu ruuhka-aikaan jonottamaan mutta kassatyöntekijät ovat yleensä tehokkaita ja jonot etenevät. Toista on Pariisissa. Moni kassa vaikuttaa niin tympääntyneeltä loputtomaan ihmisvirtaan, ettei ole syytä kiiruhtaa. Ihmispaljous vaikuttaa vakiolta. Jono pysyy loputtomana siitä huolimatta, huhkiiko työntekijä hiki hatussa vai tekeekö mitä viitsii. Siksi osa ostoksista syödäänkin jo suoraan hyllyistä.

Pariisissa saa tottua siihen, että ihmiset elävät, tulevat ja ovat välillä liian lähellä. Toisaalta se ehkä opettaa pitämään puoliaan ja alleviivaa kultaisten käytöstapojen merkitystä. Samalla liki olevat ihmiset luovat sosiaalista painetta käyttäytyä hyvin, koska ei kukaan tahdo olla se törppö, joka saa kaikkien paheksunnan. Toki törppöjä löytyy Pariisistakin mutta mistäpä ei löytyisi?

Ihmismassojen kanssa oppii elämään, kun hyväksyy sen, ettei omaa tilaa aina ole. Se ei ole maailman loppu. Kun markkinahumun hyväksyy, helpottuu omakin elämä. Pahaa ryysistä tuskin kukaan katselee hymy huulilla mutta jopa ämpärikansan edustaja oppii elämään sen kanssa. Ruuhkametroa kesällä 40 asteen helteessä hikisten ihmisten kanssa en siedä vieläkään mutta ehkä IHAN kaikkeen ei ole pakko tottua!