Ovatko ranskalaiset aina kohteliaita?

Ranskalaisia ihaillaan yleisesti hyvien käytöstapojen ja kauniin kielenkäytön vuoksi. Teitittely on arkipäivää eikä hienostelua. Kaikkia keskustelukumppaneita teititellään leipomonmyyjästä ohikulkijoihin. Asiakaspalvelutyössäni Suomessa monet asiakkaat eivät pitäneet teitittelystä, osa jopa loukkaantui. ”En minä niin vanha ole että teititellä tarvitsee”, tuhahtelivat jotkut.

Leikkiessä harjoitellaan lainaamista ja muita hyviä tapoja

Ranskassa nimiä käytetään ahkeraan, tuttujen kesken etunimiä ja vieraanpien kesken herroitellaan ja rouvitellaan. Suomessa kun tokaistaan usein ”Hei!” ja toivotaan oikean henkilön havahtuvan. Ranskassa tapana on aina lisätä henkilön nimi tervehdyksen perään. Ranskiksen isä leikkimielisesti koulutti minua ranskasuhteemme alkuaikoina. Tavatessani sanoin ”Bonjour” poskipusujen lomassa ja appi tähän monesti naurahti, ”Päivää kuka? Oletko taas unohtanut nimeni?” Suomessa tervehtiessäni ystäviä tai perhettä, lisätään harvemmin etunimeä tervehdyksen perään.

Ranskalaiset siis taitavat kaunopuheisuuden mutta moni taitaa myös solvaamiseen. Tosin tahallisesti toista loukatessakin pysytään teitittelyssä. Ollaan siis kohteliaasti epäkohteliaita?

Vaikka sanat merkitykseltään ovat kauniita, vaivaa monia pariisilaisia filtterin puute. Oma mielipide on pakko saada kuuluviin, liekö barrikadeille olisi siis enemmänkin tarvetta? Siinä missä suomalainen tyytyy jupisemaan takin kaulukseen kanssaihmisten kummallisuudesta, on pariisilaisen päästävä ehdottomasti ilmaisemaan mielipiteensä kovaan ääneen myös asioista, joihin ei olisi välttämätöntä sekaantua. Etenkin vauvojen ja lasten vanhempia yleensä neuvotaan estoitta niin bussissa, kadulla kuin ruokakaupan jonossakin. En kutsuisi tätä kohteliaisuudeksi, vaikka se niin välillä naamioidaankin: "Rouva hyvä, vain teidän parhaaksenne tätä kerron." 

Pikku-pariisittaret ja fransmannin alut opetetaan käytöstavoille jo taaperoiästä lähtien. Katselen aina yhtä ymmyrkäisin silmin, kun parivuotiaat toivottavat "hyvää päivää-näkemiin-rouva"-tyyppisiä toivotuksia. Omakin napero oppi Pariisin tavoille mutta kyllä pelkkä hei-tervehdys oli pitkään käytössä. Nykyään hoitoon jättäessä lapsi huutaa minulle suomeksi ”hyvää päivää äiti” kuullessaan minun vaihtavan hoitajan kanssa "Au revoir-bonne journée-merci-à ce soir" -litaniaa. Ranskis koulii lasta tervehtimään isäänsä "Bonjour papa" aina työpäivän jälkeen. Minulle riittää "moikka äiti".

Vaikka lapset oppivat kohteliaat käytöstavat jo äidinmaidosta (vaiko sittenkin korvikkeesta maan imetyskultturia miettien?), niin myös puoliensa pitämistä joutuu oppimaan varhain, alkaahan päivähoitokin jo muutaman kuukauden iässä. Muutenkaan konflikteja ei vältellä eikä ole lainkaan poikkeuksellista, että auto- ja pyöräkuski ajatuvat massiiviseen sanaharkkaan läheltä piti tilanteen sattuessa. Siitä on kohteliasuus kaukana, kun kuskit puivat nyrkkejään ja selvittävät suurella kiihkolla pääsyyllistä.

Liikenne näyttäytyy monesti kaoottisena

Parhaimmillaan kauniit käytöstavat luovat tunnelman yhteisestä näytelmästä, jossa kaikki osaavat vuorosanansa ja kantavat kortensa kekoon yhteisen hyvän vuoksi. Pahimmillaan Pariisin saa tuntea nahoissaan ruuhkametrossa, jossa yhtäkkiä käytöstavat unohtuvat kuin nappia painamalla ja kaikki teeskentelevät olevansa huomaamatta rattaita, jotka roikkuvat puoliksi oven välissä.

Hyvät käytöstavat yhdistettynä kohteliaisiin ihmisiin luovat tunteen harmoniasta, jossa jokaisella on tilaa olla. Silmiin katsominen on lopulta tehokkaampi tapa viestiä kuin selän takana kyräily. Suomalaisena osaan myös arvostaa vähäeleistä kohteliaisuutta ilman fanfaareja sillä lopulta kyse on toisten huomioon ottamisesta eikä kikkailusta. 

Vaikka kodilla on suuri merkitys tapakasvatuksessa, on myös maan kulttuurilla osansa. Lasten kaunopuhetta on niin suloista kuunnella, että toivon Ranskan vaikutuksen pysyvän lapsen tavoissa pitkään, missä ikinä sitten vastaisuudessa asuisimmekaan. Itselleni en voi kunniaa ottaa mutta iloiten kuuntelen lopputulosta.