Tarkoitus oli mennä ostoksille ja palkinnoksi oli luvattu yhteinen jäätelöhetki. Normaalisti lapsi rakastaa lastenvaatekauppoja, asettuu lattialle kenkäosaston paikkeille ja alkaa sovittelemaan kenkiä. Lapsen silmät loistivat vielä kotona yhtälölle kenkäkauppaan-jäätelölle-lelukauppaan. Pukemistaistelukin jäi ihan puolitiehen, kun oli kivaa tekemistä tiedossa. Hyvä merkki.
Metrossa uhma iski. Ipana ei suostunut istumaan. Teki kaikki temppunsa ja horjahteli muiden matkustajien päälle, vastusteli kaikin voimin istumaan asettumista. Ulkoistin tilanteen Ranskikselle, jonka korvista kohosi heikko savun katku. Taas tätä. Lapsi suostui istumaan vasta, kun panokset kävivät koviksi: vauvanukkesi annetaan jollekin kiltimmälle tytölle, joka tottelee. Tepsi.
Kaupungilla katselin pikkulapsia, jotka kiltisti pitävät vanhempiaan kädestä. Heitä näkyi joka paikassa. Oma lapsi riuhtaisee käden irti ja karjaisee ”ITSE”, jos talutusta kestää yli 5 sekunttia.
Yhteisestä sopimuksesta suuntasimme tavarataloon ja lapsi lupasi olla karkaamatta. Lapsi ei silti missään nimessä suostunut pitämään kädestä kiinni eikä myöskään kulkemaan oikeaan suuntaan. Ranskis kantoi tämän kenkäosastolle ja lapsen leikkiessä tyytyväisinä kengillä, sain asiat hoidetuksi. Välikohtauksena lapsi kyllä riisui kaikki omat vaatteensa ja korvasi ne kaupan röyhelöisimmillä malleilla. Näin käy joka kerta.
Seuraavaksi oli luvatun jäätelön vuoro. Lapsen saatua jäätelönsä se ei kelvannut. ”Siitä ei saa minun pieneen suuhuni sopivan pieniä paloja.” Tilanne kärjistyi ja äidiltä paloi käämit. NYT SYÖT SEN JÄÄTELÖN. Lapsi kirkui kuin teuraalle mentäessä. Papatin monologia lapsista, jotka eivät osaa olla huutamatta.
Leukajänteet pinkeinä jatkoimme lauantairuuhkassa matkaa. Lelukauppa sai luvan jäädä. Päätimme mennä syömään, jotta kaikkien energiat saatiin hilattua paremmalle tolalle. Lapsi ymmärsi olleensa tuhma ja yritti piristää meitä. Sovimme, että kaikki on taas hyvin, ja ravintolaan meno oli kaikista hyvä ajatus. Ravintolasta lapsi karkasi pihalle. Ja syödessään tippui tuolilta ja iski päänsä. Alkoi käydä sääliksi pientä. Ei ole helppo päivä.
Lupasimme siirtyä leikkitilaan, joka osoittautui suljetuksi. Huuto huumasi korvia. Löysimme onneksi toisen. Ehkä ipanan stressi laskee saadessaan riehua hetken ilman sääntöjä, ajattelin. Hoidimme vuorotellen Ranskiksen kanssa loput ostokset.
Kotimatkallakaan lapsi ei suostunut istumaan metrossa. Työnsi kielloista huolimatta suuhun likaisia sormiaan, joilla oli tutkinut metron kaikki erite- ja likaläjät. Hymyili meitä katsellen ja nuoleskeli liasta harmaita sormiaan. Edes yökkäysrefleksi ei saanut puuhaa loppumaan. Kanssamatkustaja neuvoi sormeaan heristäen, miten pienten lasten kuuluisi istua. "Ota ja istuta", ajattelin.
Kotiin palatessa huokaisimme helpotuksesta. Vastaava päivänumero muutama viikko sitten sujui kuin unelma. Tahtoikä kuuluu kasvuun mutta miten lapsen saa tottelemaan? Ostamalla valjaat ja piiskan? Usein kehotetaan suuntaamaan lapsen huomio muualle mutta ipanan karatessa autotielle ei ole aikaa pehmeisiin keinoihin. Ymmärrän myös ajatuksen siitä, että lapselle on tarjottava vaihtoehtoja hallinnan tunteen luomiseksi mutta en sitä, miten saada lapsi noudattamaan ehdottomia käskyjä. Kuten älä karkaa suurkaupungin ihmis- ja liikennevilinään. Tai älä nuole metron pintoja. Istuminen liikkuvassa bussissa olisi myös kiva bonus.
Jotkut ratkaisevat tilanteen jäämällä kotiin. En halua lähteä sille tielle. Eihän onnistumiskokemuksia saa ikinä, jos olettaa jo etukäteen kaiken menevän mönkään. En halua luopua kaikesta kivasta vain siksi, että matkalla ehkä tulee ongelmia. Välillä nimittäin menee tosi kivastikin. Fifty-sixty, etukäteen ei voi ikinä tietää onko paikalla Jekyll vai Hyde. Vaikka uhmaikäisen kanssa kärsivällisyys on monesti koetuksella, on lapsella onneksi paljon muitakin ulottuvuuksia kuin uhma. "Olet maailman ihanin", sanoo lapsi illalla kovaa halaten. Seuraavan kerran lupaan itselleni olla kärsivällisempi ja nähdä uhmaa pidemmälle. Ainakin yritän parhaani.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti