Lumipyry sen kun sakenee, lapsen iloksi lähdemme ulos. Haalari on viime vuoden peruja. Lahkeet vain hipovat nilkkoja. Parempi sekin, kuin farkut. Niillä ollaan pärjätty Pariisin talvessa tähän saakka.
Puistoon päästessä punavalkoinen teippi kertoo leikkipaikan olevan suljettu. Puistot suljetaan usein, jos sää on epäideaali (toisin sanottuna tuulinen, sataa lunta tms epämukavaa). Alitamme kuitenkin teipin ja menemme typötyhjään lumen peittämään puistoon. Aloitamme lumiukon teon. Napero ahmii lunta kielloista piisaamatta.
Toinen rohkea parivaljakko uskaltautuu puistoon. Lapsen (liian pieni) haalari kerää ihailevia katseita. ”Onpas näppärä”, ihailee toisen pikkuisen isä. Paikalle saapuu kouluikäinen tyttö hameessaan ja sukkahousuissaan. Niillä on paljon helpompi roikkua pää alaspäin kiipeilytelineessä kuin paksun haalarin kanssa. Naperokin tahtoo riisua omansa. Selitän, että lumienkeleitä voi tehdä vain haalari päällä.
Kun lumiukko on valmis, saapuu kolmen puistovartijan kopla antamaan meille kurinpalautusta. ”Madame, puistoon ei saa tulla. Siellä on vaarallista.” Onnistun olemaan kommentoimatta ja suomea solkottaen lähdemme leikkipaikasta.
Kotiin mennessä lapsi kysyy: ”Äiti, miksi ne sanoivat, että lumi on vaarallista?”
Olen hetken kuuma peruna suussa. Tekisi mieli kommentoida yhtä sun toista ranskalaisten tavoista mutta samalla yritän pitää mielessä, että lapseni on myös ranskalainen. Olla morkkaamatta.
Lopulta saan selitettyä että, lumi on Pariisissa vierasta ja monesti asiat, joihin ei ole totuttu koetaan pelottavina. Mutta lumella puistossa leikkiminen ei ole vaarallista, sanottiin mitä hyvänsä. ”Hyvä! Minä tykkään lumesta!”
Ilo lumesta oli lyhyt ja iltaan mennessä kaikki on sulanut. "Onneksi tein lumiukon", huokaisee lapsi, "onneksi!".
Ei kommentteja
Lähetä kommentti