Pariisi on parvekkeeni -urbaania asumista

maanantai 16. heinäkuuta 2018
Kuluneena viikonloppuna Pariisi oli oikea sirkuskenttä! Lauantaina oli Ranskan kansallispäivä, joka huipentui konserttiin ja ilotulitukseen Eiffel-tornin edessä. Sunnuntaina nähtiin Ranskan voittavan maailmanmestaruus jalkapallossa ja sitä seurasi vappuun verrattavissa oleva karnevaalitunnelma ympäri kaupunkia. Pariisi ei nukkunut hetkeäkään.

Nautin kuhinasta ympärilläni ja olen aina tahtonut asua kaupungissa. Jo lapsena korkeat talot, ihmisvilinä, kaduilla napsuvat korot ja valomeri lumosivat. Suurkaupungit tuntuivat olevan täynnä jännää sykettä, mahdollisuuksia ja elämää.


Pariisiin muuttaessamme yritti moni käännyttää päätöstä asua keskustassa. Lähiössä saa enemmän neliöitä samalla rahalla -kommentti toistui monesti. En tahtonut sinne. Missä niitä ihmisiä sitten näkisi? Etenkin vauva-vuotena oli tärkeää, että ovesta ulos astumalla pääsin osaksi ihmisjoukkoa. Vaikken tuntenut ketään, en silti ollut yksin.

Vieläkin parhaana päivänä olen kuin kuningatar mehiläispesässä kaiken pörinän keskellä. Huonompanakin kuin kuunari muurahaiskeossa. Vaikka joskus liika ihmispaljous rasittaa, ruuhkista nyt puhumattakaan, olen silti omimmillani vilinän keskellä. Lomalla nautin rauhasta mutta yliannosteltuna se tekee levottomaksi. Kun ympärillä surisee, olen tasapainossa sisäisen surinan kanssa.


Niinpä paluu Kreikasta Pariisiin tuntuikin ajatuksena ihan mukavalta – kunnes todellisuus iski silmille. Lentokentältä siirryimme rer-junaan puksuttamaan kotimatkan viimeistä osuutta. Lapsi oli nukahtanut ja yhdellä kädellä hyssytin rattaita toisen ollessa käsilaukun suojana. Puolivälissä matkaa joku tipautti rahansa vahingossa jalkoihini. Siirsin kinttujani, jotta kanssamatkaaja pääsisi keräämään rahansa, yhä rattaita unettavasti keikuttaen. 

Rahansa tiputtanut sähläsi jaloissani. Kumartuessani katsomaan mitä nilkoissa tapahtuu, kajahti huuto "KÄSILAUKKU!!!". Nostin pään nilkoista ja sain laukustani juuri kiinni, kun roisto oli nostamassa sen ilmaan. Varas pakeni ja junan ovet napsahtivat kiinni. Laukku jäi minulle.

Suurkaupungissa asumisessa on hyvät puolensa mutta myös ikäviä lieveilmiöitä kuten rikollisuutta, tungosta ja voimattomuutta suuria rattaita vastaan hangoittelussa. Lomalta tullessa ikävät asiat korostuivat. Pakokaasut maistuvat suussa ja nyrkkiä autoilijoille puivat pyöräilevät mummot ovat arkipäivää. Autot ajavat kilvan punaisia päin ja jalkankulkijat vaarasta piittamatta kävelevät liikenteen sekaan paukuttamaan liian lähelle ajavien konepeltiä.


Samalla suurkaupunki tarjoaa loputonta ihmisvilinää, kahviloita, konsertteja ja johonkin kuulumisen tunnetta. Aina löytyy kiva paikka johon lähteä. "Ei ole mitää tekemistä" -marina on loistanut poissaolollaan koko Pariisissa asumisen ajan. Kaupungin etuihin luen myös sen, että sieltä pääsee äkkiä pois. Lomafiilis voi odottaa vajaa tunnin juna- tai automatkan päässä.

Tällä hetkellä nautin vielä kaupunkielämästä mutta voihan olla, että vannoutuneinkin citykani alkaa jossain vaiheessa elämää kaivata vehreämmille laitumille. Siinä vaiheessa kun pakokaasut pilaavat patongin maun ja ihmispaljous muuttuu tilanpuutteeksi, on aika arvioida tilannetta uudelleen.

Jätettäköön se kortti avoimeksi tulevaisuutta varten. 

Omaan kotiin päästyämme alkoi merituuli ja puhdas ilma haihtua muistista ja elämä napsahti takaisin tuttuihin uomiinsa.


Säpiköidessäni innosta viikonloppusuunnitelmia tehdessä totesi Ranskis hymynkare suupielessä, "kaupunkilaistytön voi viedä maalle mutta ei se siellä kauaa viihdy". Käsilaukkuepisodi oli jo unohtunut, tilannehan päättyi parhain päin.

Hyvää kesäviikkoa niin maalle kuin kaupunkeihin!

Ei kommentteja

Lähetä kommentti