Halaus pitää ansaita - ja muita ranskalaisen lastenhoitajan ajatuksia

Olen seurannut sivusilmällä kotihoidon ja varhaiskasvatuksen eduista ja haitoista käytävää keskustelua Suomessa. Ranskassa en, joten huomioni perustuvat puhtaasti meidän perheen kokemuksiin ja oman lastenhoitajan kommentteihin. Yksi henkilö ei edusta koko Ranskaa, joten voi olla, että kyseessä on oma myrskyni vesilasissa. Vaan mitä mieltä olette siitä, että lapsen on ansaittava hellyydenosoitukset?

Napero on käynyt perhepäivähoitajalla loppusyksystä lähtien kolmesti viikossa. Olin onnellinen ja huojentunut löytäessämme hoitajan (nounou, kuten paikalliset sanovat), joka ei puoltanut fyysistä kuritusta ja tarjoili välipalaksi itsetekemäänsä hedelmäsosetta. Eikä keksipakettia tai leivosta.

Alku oli tahmea, mutta niin on varmaan hoidon aloitus lähes kaikilla lapsilla. Pehmeä lasku venyi viikosta kuukauteen. Kolme viikkoa hoitopaikan lattialla istuttuani ihmettelin, miten lapsi voi koskaan tottua hoitoon, jos olen aina mukana. Hoitajan mukaan tilanne oli hankala, koska olin pitänyt lasta kotona liian pitkään, ja  ”aiheuttanut liian vahvan tunnesiteen". Kuulemma vaiva ei parane hetkessä ja voi haitata koulun aloitusta. Lapsi oli vajaa kaksivuotias.

Valtaosa työssäkäyvistä pariisilaisäideistä joutuu palaamaan töihin lapsen ollessa pari-kolmekuinen. Lapsi sopeutuu pienempänä helposti hoitopaikkaan, eikä hoitajan kyseenalaistamaa tunnesidettä pääse syntymään siinä määrin kuin kotona. Yrittäessäni puhua suomalaisesta tavasta viedä lapsi hoitoon vasta lähempänä ensimmäisen vuoden rajapyykkiä, oli hoitajan vastaanotto karmiva. Yksi syy tunnesiteen haitallisuudelle oli se, jos lapseni jäisi äidittömäksi, olisi tämän hyvin vaikeaa pärjätä ilman äitiä.

Jaa. Kuinkahan moni äiti tuonpuoleisen porteilla katuu lapsen kanssa viettämäänsä aikaa? Käymättä kyseissä paikassa jää arvailuksi, mutta kansalaisuudesta riippumatta luulisin äitien Tuonelan porteilla murehtivan enemmän aikaa, jota ei olla vietetty lapsen kanssa. Korjatkaa te, joilla on kokemusta.

Luin Hesarin vieraskynästä (8.6.2018) Tammisen ajatuksia hoitopaikan valinnasta. Vaikka varhaiskasvatus tarjosi lapselle paljon hyötyjä, niin kotihoidossa tunnesäätelyn taito ja kiintymyssuhteiden laatu painottuivat. Näillä nähdään olevan koko elämän läpi kantavat vaikutukset psyykkiselle hyvinvoinnille ja elämänlaadulle. Olisi mielenkiintoista kuulla ranskalaisen ammattilaisen vastine asiaan, yhden lastenhoitajan niskoille kun tätä ei voi sälyttää.

Tällä hetkellä naperolla on kova ahdistus hoitopaikkaan jätettäessä. Sydäntä särkee, kun pieni puristaa kovaa kaulasta kiinni ja itkee. Joka kerta. Taannoin hoitajan todistaessa hetkeä, hän kommentoi: "ei lapselle pitäisi antaa halauksia aina kun niitä toivotaan, lapsen pitää ansaita ne". Lause särähtelee korvassa edelleen.

Olen yrittänyt kertoa vähän lapsikeskeisemmästä kasvatustavasta, joka Suomessa vallitsee. Hoitajasta tämä tuntuu olevan tie kasvattaa hemmoteltu kakara, joka pilaa kaikkien elämän. Hän aina muistaa lisätä kasvatusaiheisten neuvojen loppuun, "muistathan, että myös parisuhdetta pitää vaalia ja vanhempien tulee saada kahdenkeskeistä aikaa ilman lasta". Muistan kyllä, mutta käytännön tasolla
mahdotonta hyvin hankalaa ilman lähipiiriä Pariisissa.

Muuten lapset tuntuvat pääsääntöisesti viihtyvän hoitopaikassa, hoitaja on nauravainen ja leikkii lattialla pilttien kanssa. Vaikka hoitoon tullessa lapsi ei halua jäädä, ei hän kotiin hakiessa malttaisi lähteä.

Kaikesta huolimatta pidän hoitajasta. Vaikka kasvatusasiat ja asenteet ovat hoitajan kanssa keskenään törmäyslinjalla, pidän tämän luonteesta, naururypyistä ja tavasta olla lasten kanssa. Hän leikkii ja laulaa, piltit kikattavat ja näyttävät voivan hyvin. Toivon, että taito kasvattaa tasapainoisia lapsia ei ole yhden tavan, periaatteen tai kansan varassa, vaan kokonaiskuva on tärkein.

Nykyisen Ranskan presidentin asettama koulupakko kolmivuotiaille pakottaa omankin lapsen esikouluun viimeistään ensi vuonna. Siihen asti harjoittelemme tunnetaitoja kotona ja muita taitoja hoitopaikassa.