Kyttään kotona kelloa esikoisen tarhapäivänä. Kello 11.15 klikkaan, ”varaus onnistui”, jee! Arvaatteko mitä väijyin näin minuutin tarkkuudella? Chanelin, Diorin tai Saint Laurentin tuotteita 80% alessa? Ei, hallusinaatio joka ei koskaan toteudu. Mitä sitten? Lasten goretex-superlämmittävä-ei-ikinä-hiostava-tyyppinen lasten teknologian huippuvaate, jota ilman ei selviä Suomen säässä? Ei sitäkään. (Mutta vinkatakaa jos niihin on suuri ale käynnissä jossain!). Ei edes lippua superstaran konserttiin vaan sen sijaan 90 minuuttia omaa aikaa! Väijymisen arvoinen juttu, vai mitä?
Paikka kuntosalin lapsiparkkiin kannattaa varata ajoissa, sillä sinne otetaan vain kaksi pientä lasta kerrallaan. Ja ihan hyvä niin. Kerran toinen, noin vuoden ikäinen lapsi oli jo popsinut värikynän. Karu hengissäselviytymisprosentti, vitsailimme. Toisaalta, kukapa lapsi ei olisi joskus värikyniä järsinyt. Kerran pestessäni esikoisen hampaita olivat purupinnat smurffin siniset, eli tapahtuuhan näitä liidun maisteluja kotonakin. Pienet lapset vaativat paljon huomiota ja yli kahta alle parivuotiasta on haastavaa valvoa turvallisesti.
Mennessäni lapsiparkkiin laitan vauvan aina samaan paikkaan, leikkimatolle lelukaaren alle. Tuttu paikka helpottaa sopeutumista. Vauva alkaa hymyillä heti siihen päästessään ja viimeistään hoitajan tullessa paikalle, leviää virnistys korvasta korvaan. Jätän puhelinnumeroni listalle ja vauvalle puklun tutun tuoksuisen harson.
Kerran puhelin sitten soi juoksumatolla puuskuttaessani. Apua, panikoin, nyt se on tippunut jostakin pää edellä! Vastatessani saan kuulla, että vauva on vääntänyt hajupommin. Hoitaja toivoisi vaippaa vaihdettavaksi. Käyn vaihtamassa puhtaan tilalle ja palaan salille. Pääsääntöisesti vauva on viihtynyt hyvin. Vain kerran vauva itki niin, että he soittivat minut hakemaan tyypin. On hyvä, että heillä on matala kynnys soittaa. Näin ei tarvitse pelätä, että vauva on parkunut tunnin epätoivon vallassa.
 |
| Salillakin voi ottaa lungisti. |
Esikoisen vauvavuoden vietimme lähes kahdestaan. En tuntenut Pariisissa muita äitejä ja Ranskis oli aina töissä. Napanuora kasvoi melkein takaisin kiinni. Kuopuksen kanssa meinaan tehdä toisin. Pyrin esittelemään paljon eri sylejä ja ihmisiä. Toivoisin vauvan huomaavan maailmassa olevan muitakin ihan kivoja tyyppejä, kuin vanhemmat. Tytär oli luonteeltaankin ihan toisenlainen kuin veljensä, vaati paljon enemmän huomiota ja hoivaa. Kukapa tietää onko loppujen lopuksi kyse erilaisista temperamenteista vai eri hoitajiin totuttamisesta mutta meinaan yrittää toimia kuopuksen kanssa toisin, nyt kun siihen on mahdollisuus.
Nyt vauva on on ollut vähän ärhäkämpi viikon ajan, olisivatkohan hampaat tekemässä tuloaan? Muutaman tunnin omat menot, kuten vain kirjastossa käyminen, ovat palauttaneet voimia ja kärsivällisyyttä. En vain pysy hyväntuulisena äitimoodissa 24/7 vaan tarvitsen pieniä latautumishetkiä jaksaakseni falskaavia vaippoja, takatukkaan asti ulottuvia sinappiräjähdyksiä ja katkonaisia öitä.
 |
| Esikoinen saman ikäisenä kuin pikkuveli nyt |
Vaikka vauvaa on nyt totuteltu muihinkin hoitajiin kun äitiin, voi ujosteluvaihe myöhemmin torpedoida kaiken. Oletteko te pyrkineet tottumaan vauvaa eri hoitajiin vai kasvattaneet napanuoran uudelleen kiinni? Tuottaako pienen vauvan totuttaminen tulosta vielä myöhemmin vai onko ujosteluvaiheen alku kaiken loppu? Jaksatteko te olla äitejä vuorokauden ympäri ilman omaa aikaa?
Ei kommentteja
Lähetä kommentti