Rintatulehdusta, rokotuksia ja rypemistä

Viime aikoina olen kiukutellut poikkeuksellisen paljon. Ärissyt ärräpäitä. Kaikki on tuntunut laimealta. Tai ärsyttävältä. Tuntuu, että puen haalaria aamusta iltaan vain herätäkseni uuteen päivään pukemaan haalaria ja etsimään kadonneita hanskoja/villasukkia/sitä-pipoa-muistatko-josta-tykkäsin-jota-käytin-silloin-kerran. Millaista arkea muut viettävät? Tämän ajatuksen perusteella päätin kirjoittaa meidän arjestamme, viikosta, jolloin Ranskis lähti viiden päivän työmatkalle.

Monsieur lähti reissuun maanantaina. Stressasin jo etukäteen. Molemmat lapset, etenkin esikoinen on hyvin vaativa öisin. Nelivuotias näkee paljon painajaisia ja itkee monta kertaa yössä. Vauva taas pitää imettää. Miten ihmeessä jakaannun kahtia, kun molemmat tarvitsevat samaan aikaan? Valvonko viikon vai sujuuko kaikki odotettua paremmin? 

Mitä tekee useammalla makkarilla kun kaikki voi änkeä samaan huoneeseen? 

Maanantaina Ranskiksen lähtiessä matkalle, olin toipumassa rintatulehduksesta. Äkäinen tauti, joka iski ilman ennakkovaroituksia. Onneksi tauti hävisi yht’äkkiä, kun oli tullutkin. Ahkeralla imetyksellä rinta parantui kokonaan muutamassa päivässä. En kuitenkaan ollut täyteen ladattu voimaa ja sikeitä yöunia mutta onko kukaan perheellinen koskaan? 

Sitten piti keksiä keino, miten selvitä öistä kahden läsnäoloa vaativan lapsen kanssa. Raahasimme esikoiselle patjan parisängyn viereen ja nukuimme kuin ruotsinlaivan hytissä. Nukkumaanmeno oli ensimmäinen koetinkivi. Vauvan virkein aika alkaa, kun esikoinen painuu pehkuihin. Vauvan kehittämä toisen lapsen selvitymiskeino. Nukutukseen meni lähes kaksi tuntia. Vauva halusi jutella, esikoinen vaati kainaloon. Juoksin lasten väliä. Esikoisen vierestä kävin viemässä vauvalle tuttia, sitten toin vauvan sylissä luoksemme vain huomatakseni, että jokelteli liikaa. Vein takaisin koppaan. Epätoivo iski. Kun hiivin yhdeltätoista illalla makkarista ulos, olivat molemmat lapset unessa. Jes, voitin tämän erän!

Tiistaina heräsin ajatukseen mahtavaa, nukuin sentäs muutaman tunnin. Pahempiakin öitä on nähty. Kyllä tästä selvitään. Päivä ja ilta sujuivat oikein hyvin ja nukutukseen meni vain puoli tuntia. Laitoin vauvan vaunukoppaan asunnon toiseen päähän ja sinnehän se nukahti. Heräsi iltajutteluilleen esikoisen jo nukkuessa. 

Keskiviikosta alkaen yöt olivat pitkiä. Esikoinen itki oikealla, rauhoittelin, sitten imetin vauvaa vasemmalla puolellani. ”Noidat tulevat!”, esikoinen kirkui. ”Pissahätä, äiti, tule jo!”. Ja sitten vauva jo heräsikin. Aamun tullessa olin loppuun imetty raato. Kuinka monta yötä vielä? Näin olin ajatellutkin tämän menevän. Onneksi esikoinen oli päiväkodin huomassa kolme päivää viidestä ja päivisin ei ollut tarvetta jakautua kahtia. 

Öitä lukuunottamatta huomasin nelivuotiaan olevan poikkeuksellisen yhteistyöhaluinen. Huomasiko tämäkin, että ainoaa jäljellä olevaa emolintua ei kannata suututtaa, ettei sekin vain pyrähdä tiehensä? Aamutkin pukemissessioineen sujuivat ilman kapuloita rattaissa. Valveillaoloaika sujui melkein paremmin kuin yleensä ja hyvät päivät tasasivat huonoja öitä.  

Torstaina vauva sai 3kk-rokotuksensa. Rotarokotteen vahvistuksen ja kaksi piikkiä. Normaalisti niin hyväntuulinen ja tyytyväinen vauva itki ja parkui koko hiljaiselonsa edestä. Ei syli, tutti eikä mikään rauhoittanut. Maito ei maistunut. Hytkyin, lauloin ja yritin rauhoittaa, laittaa esikoiselle ruokaa ja olla hyppimättä seinille. Laskin tunteja miehen paluuseen kuin lapsi jouluaattoon. "Äiti, lopeta sen itku", pyysi nelivuotias tuskaisesti korviaan pidellen. Veljeni riensi hätiin ja toi vauvalle suppoja. Yö oli silti kurja. Vauva ja esikoinen itkivät molemmat samaan aikaan. Maitokaan ei herunut, kun väsymys ja paniikki yltyivät samaa tahtia huudon volyymin kanssa. Äidit on tehty kestämään, hoin itselleni. Ja tottahan se on. 

Perjantai-iltana tunsin vanhentuneeni viisi vuotta maanantaihin nähden. Onneksi äitini pääsi auttelemaan ja tämän leikkiessä imuri kädessä lohikäärmeen kesyttäjää, karkasin viettämään omaa aikaa kuntosalille. Tiesin Ranskiksen palaavan keskiyöhön mennessä. Laittaessani illalla esikoista nukkumaan, vauva itki vieläkin koko ajan. Ehkä esikoinen alkoi tottua vauvan huutoon, sillä nukahti vauvan huudosta huolimatta. 

Arjen helmiä

Vaihdettuani vielä kolme kertaa vaipan ja kaksi kertaa sinapilla maustetun pyjaman, hiipi Ranskis kotiin. Tuntui kuin olisi lupa riisua tonnin haarniska. Hipsin sänkyyn, nyt nukun. Sata vuotta. Saatuani pääni tyynyyn, alkoi esikoisen raivokas itku. Ranskis yritti tyynnytellä, tuloksetta. Raahauduin lapsen viereen ja lujasti halaten tämä rauhoittui. Pääsin vihdoin omaan sänkyyn.

Miten te selviätte härdelliviikoista? Stoalaisen tyynesti vai kypsästi huonekaluja potkiskellen? Onko arki kirosana vai elämän suola? 

Kaikille yksinhuoltajille tai muuten paljon yksin lapsia hoitaville vaadin valtion kustantaman ilmaisen Spa- ja rentoutushoidon joka perjantai. Vähintään! Olette sankareita <3