Whatsappin ja videopuheluiden maailmassa koti-ikävä vaivaa harvoin. Yhteydenpidon ansiosta on helppo melkein unohtaa asuvansa eri maassa kuin monet ystävät ja sukulaiset.
Alkuviikosta menimme naperon kanssa katselemaan joulukoristeita. Kohta kolmivuotias lapsi on jo niin iso, että jaksaa kiinnostua koristeista ja valoista. Ihailimme toinen toistaan kauniimpia kuusenpalloja ja kaikkea kimaltavaa. Kuin kaksi harakkaa. ”Rakastan eniten maaaaailmassa. Ikinä.” totesi lapsi pidellessään kädessään valkoista kimmeltävää pingviinikoristetta, pussasikin.
Hiljaa hiipien se iski. Ihan kauhea koti-ikävä. Kaikki miljoona muistoa eri jouluista ja niiden valmistelusta. Äidistä, joka on vannoutunut jouluihminen henkeen ja vereen. Ajatus, että Suomessa olisimme yhdessä kolmen sukupolven voimin ihmettelemässä vuoden koristetulvaa ja suunnittelemassa joulupöydän kattausta. Hipelöimässä tilpehööriä ja luomassa uusia muistoja. Kolme harakkaa.
Eri yhteydenpitokanavat mahdollistavat onneksi kaukana asuvienkin elämän seuraamisen mutta on eri asia juoda yhdessä vuoden ensimmäistä glögiä, kuin kuulla toisen kertovan siitä. Silloin iskee ymmärrys, että olen kaukana. Ymmärrys siitä, että tilanteet menevät ohi, ilman minua. En kuulu niihin muistoihin, joita tärkeät ihmiset luovat Suomessa parhaillaan. Samalla mietityttää kasvanko ulos Suomesta. Vai tapahtuiko se jo?
Koti-ikävä hiipii varkain, kun sitä osaa vähiten odottaa. Maut ja tuoksut ovat omiaan aktivoimaan ikävää. Myös musiikki on avain muistojen arkkuun. Kerran olimme Kreikan Santorinilla juhannuksen aikoihin. Illalla uima-altaalla kuohuviiniä nautiskellessamme kuuntelimme Suomi-poppia ja hillitön koti-ikäväparku iski. Mieleen tulvi roppakaupalla muistoja valoisasta kesäyöstä melankolistenkin sävelmien säestämänä. Koin vahvan tunteen, että olen osa sitä tunnelmaa ja se on osa minua. Suomalaisen musiikin myötä tuntuu, kuin löytäisi itsestään unohduksissa olleen palasen. Hetken tuntee olevansa jotenkin täydempi. Tai ehjempi. Tulevansa ymmärretyksi.
Tunnetulva vie joskus jalat alta hyökyessään niskaan. Ikävä kertoo merkityksellisyydestä. Vaikka ikävöin korvapuusteja, todellisuudessa ikävöin tunnetta, joka on värittänyt herkkuhetkiä. Tunnetta erityisistä hetkistä, hyvästä olosta, yhteenkuuluvuudesta.
Onneksi on olemassa muita ulkosuomalaisia, jotka läpikäyvät samoja ajatuksia. Tunteen uuteen kotimaahan kuulumisesta ja samalla Suomi-kaipuun, ikävän kuitenkaan olematta aie paluusta. Vaan lähinnä muistutus siitä, mistä perustukset on tehty.
Lentoliput lapsuuden maisemiin on ostettu jouluksi. Tilauksessa on paljon uusia muistoja perheen kanssa elämän varrelle yhdessä kerrattavaksi. Sukulaiset ja ystävät, pian nähdään <3
PS. Vaari, lapsi tahtoisi leipoa kanssasi piparkakkuja, suostutko?
Ei kommentteja
Lähetä kommentti