Äitikavereiden löytämisen vaikeus ulkomailla

Mikä lääke parantaa väsymyksen, vaippaihottuman ja äidin pään sekoamisen? Sivuvaikutuksina röhönaurua, huojennusta ja rutkasti hyvää mieltä. No äitikaverit! Ilman heitä olisi moni kärpänen kasvanut härkäseksi ja valvotut yöt saaneet suuremman arvon kuin ansaitsevat.

Nycissä käydessämme pääsin pitkästä aikaa tapaamaan lapsuuden ystävääni, naperon kummitätiä. Keskustelu siirtyi äitikaverien elämää keventävään ja parantavaan merkitykseen. Ulkomailla äitikaverien etsiminen tuntuu välillä, kun olisi kalassa aavikolla. Olimme molemmat kokeneet vaikeaksi rakentaa ulkomailla ystäväpiiriä pienen vauvan kanssa.

Vauvan syntyessä Suomessa, sain nauttia hetken ystävistä ja tutuista, jotka olivat samassa elämäntilanteessa. Vaikka vauva valvoi kaikki yöt, laimenivat ongelmat puhumalla lähes olemattomiin. Oman kuplan ulkopuolelle astuminen, musta huumori ja keskittyminen muidenkin asioihin sai unohtamaan pahan tuulen ja palaamaan kotiin toisena mutsina.

Lasta edeltävät ystävät olivat tietenkin yhtä tärkeitä ja ihania kuin ennenkin, mutta vauvajuttujen kirjo on kiinnostava ainoastaan toiselle samassa tilanteessa elävälle. He eivät ihmettele muuttunutta olemusta, hiustenpesuväliä tai sektion jälkeistä kahdeksankymppisen kävelytyyliä. Vaikka lapsi karjuisi 90% yhdessäoloajasta, jaksaa toinen äitikaveri treffata uudelleen. Ja omat lasta edeltävät ystävät eivät saa niskaansa pelkkää lapsi-sitä-lapsi-tätä-jorinaa, vaan heidän kanssaan pääsee takaisin normaalielämän aiheisiin kiinni.

Pariisiin saapuessani en tuntenut yhtäkään äitiä. Ranskalaisäideillä on niin lyhyt äitiysloma, että ei siihen pieneen aikaan ehdi sisällyttää uusia ystäviä ja uutta päiväohjelmaa. On tutustuttava uuteen perheenjäseneen, rampattava lantionpohjajumpissa, palauduttava työkuntoon ja lopetettava imettäminen. Kaikki tämä kahdessa kuukaudessa. Suomessa vauvan kanssa alkaa uusi elämä. Pitkä kotonaoloaika kannustaa hakeutumaan äiti-vauva-toimintaan ja antaa rytmiä ja sisältöä vauva-ajalle.

Pahimmassa sosiaalisen elämän kaipuussa juttelin koiranlenkillä mummojen ja puhelintolppien kanssa. Kännykkä kilisi. Pitkien päivien aikana yritin keskittyä johonkin tulevaisuudessa siintävään ihanaan asiaan. Palkintoajattelu on ollut aina lääkkeeni hankalissa tai kuormittavissa tilanteissa. "Kunhan raskas työrupeama/ juurihoito/ opintorumba on ohi, niin lähdemme reissuun/ saan hankkia sitä sun tätä/ teemme jtn poikkeuksellisen ihanaa".

Taaksepäin katsoessa vauvavuosikin päättyi niin nopeasti. Oli yksinäisiä hetkiä, pitkiä päiviä ja aallonpohjia. Oli valvottuja öitä ja harmitusta "Suomessa olisin äiti-vauva-tanssijumppacocktail-tunnilla ja täällä vain vanun kun kerrankin olisi aikaa". Oli myös Pariisin kesä, reissuja, ja ihmeellinen pieni vauva, joka hyvinä päivinä sai unohtamaan kaikki murheet. Oli uusia tuttavuuksia, puistopiknikkkejä ja Keski-Eurooppa leikkikenttänä. Puhelimen päässä olivat ystävät, jotka pitivät yhteyttä Pariisiin.

Nyt olen vihdoin löytänyt täälläkin ne äidit, joiden kanssa kuluttaa hiekkalaatikon reunaa. Voi sitä rikkautta, kun saa puhua aikuisten kanssa. Ehkä saan takaisin kyvyn olla viljelemättä "hupsista-heijaa-kivaa-voi-tuliko-pipi"-ritirimpsua joka lauseen väliin.

Miten sitten löysin heidät? Etsimällä, yrittämällä ja lopulta vain sattumalta, olemalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hymyillä, joihin lopulta vastattiin.

Kerran eräs tuttava huomautti, että ei kaikkea voi saada mitä haluaa. Uskon kuitenkin, että mitä enemmän tavoittelee tärkeitä asioita, sen varmemmin ne saa. Heittämällä hanskat naulaan, ei ainakaan saa mitään.

Sainhan minäkin uusia äitikavereita!<3

Oletteko te samaa mieltä äitikaverien voimaannuttavasta puolesta?